Orava muistuttaa luonnon arvosta
Jarkko Lauri
1.4.2026
(tiedot)
Arvio: Orava (The Squirrel, 2026), 93 min. Ohjaaja: Markus Lehmusruusu. Päätuottaja: Bufo. Ensi-ilta 2.4.2026.
Arvosana: 4/5
Viime vuosina suomalainen scifi-elokuva on kokenut pienen, mutta sitäkin laadukkaamman nousun lähes tyhjästä. Ensin tulivat Veden vartija ja Palimpsesti (2022), sitten Räkä ja Roiskis (2024) ja nyt viimeisimpänä Orava (2026). Kaikki nämä elokuvat on myös kuvailutulkattu ja ne ovat tarjonneet ainakin itselleni unohtumattomia kokemuksia.
Erityisesti on mieleen jäänyt Palimpsestin eksistentiaalisesti ravisteleva loppukohtaus ja Räkä ja roiskis -elokuvan räävitön absurdius. En pysynyt elokuvateatterin penkissä, niin paljon elokuva nauratti.
Myös Oravan ohjaaja-käsikirjoittaja Markus Lehmusruusu (mm. Risto Räppääjä ja pullistelija) tekee hienoa työtä. Elokuva herättää uudelleen henkiin vanhat filosofiset kysymykset siitä, kuinka vieraantuneita me olemme luonnosta ja mitä tämä vieraantuneisuus saa aikaan meissä ja ekosysteemissä.
Helppoa scifielokuvan tekeminen ei ole Suomessa vieläkään, sillä Oravan valmistelu kesti kahdeksan vuotta. Ilman kansainvälistä rahoitusta ja levitystä genrellä ei menisi näin hyvin. Orava on tuotettu suomalais-ruotsalais-saksalais-hollantilaisena yhteistyönä.
Oravan päähenkilö Pasi (Miro Lopperi) tekee työkseen robottieläimiä. Ongelmana vain on, että kaikki mallit eli oikeat eläimet on maailmasta hävitetty ja robotitkin alkavat näyttää siksi surkeilta. Mutta kaikkien hämmästykseksi ainakin yksi orava on vielä säilynyt ja tietysti juuri Pasi löytää sen.
Elokuva sijoittuu tulevaisuuden urbaaniin yhteiskuntaan, jossa kaikki on tiukasti säänneltyä, turvallista ja hygieenistä. Eläimien ohella ihmisten vaistot ja seksuaalisuus on tukahdutettu. Luonteeltaan säntillinen ja jäyhä Pasi joutuu tuplasti hankalaan tilanteeseen, kun hän salaa kielletyn oravalöytönsä ja rakastuu kontrollia ylläpitävään tarkastaja Emiliaan (Mimosa Willamo). Lisää pohdittavaa tulee, kun yksinäinen orava masentuu.
Lajityypiltään elokuva on draamakomedia, mikä tämän elokuvan tapauksessa tarkoittaa, että vakavaa teemaa, luontokatoa, on käsitelty hauskalla ja absurdilla otteella. Pasin ja Emilian arjen haasteet hymyilyttävät ja herättävät myötätunnon.
Lajityyppi on suomalaisten ohjaajien suosiossa ja miksipäs ei. tarjoaahan se usein sekä viihdettä että oivalluksia, hymyä kyynelten läpi ja toiveikkaan loppuratkaisun. Paavo Westerbergin Terapia (2025) ja Aleksi Salmenperän Isänpäivä (2026) ovat tästä erittäin onnistuneita, tuoreita esimerkkejä ja Orava asettuu joukon jatkoksi.
Suomalaisille ohjaajille on kuitenkin tyypillistä, että heidän draamakomediansa eivät hirveästi naurata. Usein jopa tuntuu siltä, että draamakomedian tekeminen tuottaa harvinaisen todenmakuisia draamoja. Ehkä tämä johtuu siitä, että oma arki, jota elämme, on itsessään juurikin järjetön ja hymyilyttävä. Ja ehkä draamaa tehtäessä alkaa helposti kenkä liikaa puristamaan, jolloin arki ei enää näytä uskottavasti arjelta.
Toki poikkeuksiakin on. Miia Tervon Ohjus (2024) oli pinnaltaan petollisen kevyt, kuin Hollywoodin kulta-ajan screwball -komedia sijoitettuna suomettuneeseen Lappiin. Se onnistui keventämään huumorilla järkyttävien teemojen käsittelyä (alkoholismi, perheväkivalta, ydintuho) tavalla, joka päästi ne iholle huomaamatta ja vavahdutti. Elokuva tuotti myös vapauttavaa naurua.
Naivistista runollisuutta
Orava-elokuvan tyylilajina on hienovarainen satiiri, jonka kärki osuu nykyajan kaupunkilaisen luontosuhteeseen. Moderni arkkitehtuuri ja huippukliiniset lavastukset luovat kontrastisen taustan Pasin, Emilian ja oravan hiljaa viriäville tunteille. Dialogia elokuvassa on vähän ja sitäkin enemmän on tilaa katseille, eleille ja ilmeille.
Miro Lopperi tekee miespääroolissa upeaa työtä hyvin hitaasti eloon heräävänä tohvelisankarina. Silloin kun hän puhuu, hänen äänenpainonsakin heijastelevat hänen hukassaoloaan, unissakävelyään tai heräämistään. Hänen mimiikkansa tuo mieleenn Hollywoodin varhaiset komediennet ja miksei myös, yhdessä ultramodernin kaupungin kanssa, Jacques Tatin Herra Hulot’n elokuvassa Playtime (1967).
Tämän pitemmälle vertailua ei kannata viedä, sillä Playtime on hieman kuivakka elokuva, siinä missä Orava on lämminhenkinen, melankolisen kirkas ja naivistisen runollinen.
Mimosa Willamo onnistuu roolissaan hienosti. Hänen tarkastajahahmonsa on ihminen, joka ei voi olla avautumatta todellisen rakkauden ja luonnon edessä, ellei häntä sitten siinä väkivaltaisesti estetä.
Hannu-Pekka Björkman tekee loistavan luonneroolin tuhottua luomakuntaa tutkivana arkistonhoitajana.
Elokuvassa ei varmastikaan olisi sille ominaista kaihoisaa tunnelmaa ilman kuvaajan työtä. Siitä vastasi juuri Orenda-elokuvasta (2025) Jussin pokannut Max Smeds. Mieliinpainuva on esimerkiksi kuvaus Gotlannin maisemasta, joka saa edustaa elokuvassa toivon viimeistä rantaa ja onnellisten saarta.
Mutta entä oikea orava?
Barokkimusiikin ystävän sydäntä tietysti lämmittää, että elokuvan unohtumattomimmassa kohtauksessa soi Vivaldin konsertto viola d’amorelle vieläpä siten, että musiikki saa painavan merkityksen.
Jostain syystä mieleeni tuli tässä kohtauksessa itkevä kulkuri Charlie Chaplin syömässä kenkäänsä. Ehkäpä viattomuuden, kurjuuden ja kaihon yhdistelmässä on jotain samaa.
Kappalevalinnan symboliikka on ilmeisellä tavalla puhutteleva. Soittimen nimi tarkoittaa rakkauden viulua ja sen kaula koristeltiin toisinaan Amor-jumalalla, joka on kuvattu sokeana tai silmät peitettynä.
Oravan roolissa nähdään neljä eri italialaista oravaa. Oravankoulutuksesta vastasi unkarilainen Árpád Halász, joka on kouluttanut eläimiä suuriin produktioihin, kuten mehiläisiä Blade Runner 2049 -elokuvaan (2017).
Jos tässä mainiossa elokuvassa on jokin puute, niin se on pörröhännän äänisuunnittelussa. Auditiivisesti orava muistuttaa enemmän viimeisen Supermarsu-elokuvan muovisesti ynähtelevää satuhahmoa kuin elävää oravaa. Varsinkin oravalle ominainen hyvin temperamenttinen ja ilmeikäs säkätys on jätetty kokonaan pois jopa kohtauksista, joissa orava on vapaana tai kokee olonsa uhatuksi. Ehkä se ei ole sopinut elokuvan estetiikkaan, sen hiljaiseen äänimaisemaan, mutta samalla on hukattu dramaturgisia mahdollisuuksia esimerkiksi hahmojen kokiessa kauhua oravan edessä.
Vai kävikö siinä niin, ettei orava suostunut ääntelemään koulutettuna? Siinä tapauksessa elokuvan äänimies olisi voinut marssia siihen kuuluisaan oikeaan metsään nauhoittamaan villien oravien ääntelyä.
En tarkoita sanoa, että oravan olisi pitänyt olla realistinen hahmo, sillä elokuvan estetiikassa orava on satiirinen karikatyyri, joka peilaa allegorisesti yhteiskunnan vieraantuneisuutta luonnosta. Mutta ripaus oravan omaa ääntä olisi tehnyt eläinhahmosta ekokriittisessä mielessä modernimman tekijän, luonnon itsensä edustajan.
Mutta ehkä tämän puutteen näen vain minä, joka en ole koskaan onnistunut vieraantumaan oravista.
Elokuvan kuvailutulkkauksesta vastasi kuvailutulkki Anu Aaltonen ja kuvailutulkkauskonsulttina toimi allekirjoittanut. Elokuva oli työläs tulkattava, koska dialogia oli vähän ja visuaalista, taiteellista sisältöä paljon. Toivottavasti elokuva saavuttaa sekä kuvailutulkattuna että ilman ansaitsemaansa huomiota.
