Mun sana, meidän sanottava-prosessikirjoittamisen kurssilla pohdittiin muutosta minussa ja meissä
Toimitus
17.5.2026
Näkövammaisten Kulttuuripalvelu järjesti ”Mun sana, meidän sanottava”-nimisen prosessikirjoittamisen kurssin maalis -toukokuun aikana 2026. Sen vetäjänä toimi kirjailija Erja Tulasalo. Kurssin aikana osallistujat perehtyivät prosessikirjoittamiseen monenlaisten tehtävien, kirjoitusharjoitusten sekä vertaispalautteen kautta. Kurssilla jokainen osallistuja tuotti oman tekstin yhdessä päätetyn otsikon ”muutos minussa ja meissä” alle. Nämä tekstit ovat nyt valmistuneet. Julkaisemme tässä artikkelissa kollaasin, jossa on pieni maistiainen näistä teksteistä. Kaikki tekstit julkaistaan kokonaisuudessaan Kajastus-blogissa touko – kesäkuun kuluessa.
Timo Kuoppala
Jos haluamme jättää tuleville edes jotenkin siedettävän maailman, pitää reitti valita oikein. Muutokseen tarvitaan tekoja, niin yksilön kuin yhteisiäkin. On siirryttävä ihmisarvoisista ajatuksista ihmisarvoisiin tekoihin. Jo ääneen lausuttu tai julki kirjoitettu arvokas ajatus on teko, joka kannattaa tehdä.
Yksin emme paljoon pysty. Voitot jaetaan ja sodat soditaan meiltä turhia kyselemättä. Mutta meistä jokainen voi tuoda aatoksensa julki ja saada ehkä jonkun toisen sanomaan vielä lisää. Näin syntyy lenkki hyvän ketjuun, jota joku toinen voi jatkaa. Syntyy uutta, yhteistä hyvää.
Joose Ojala
On aikaa. Lasta ympäröivät lelut. Ne ovat eri muotoisia, eri materiaaleista tehtyjä ja pitävät kaikki omanlaistaan ääntä. Lapsi leikkii niillä keskittyneesti. Keskittyminen kuitenkin katkeaa aika-ajoin kovaan ääneen. Ääni on vähän kuin mummon ovikellossa. Jotain erilaista tässä toisessa äänessä kuitenkin on. Ovikello sanoo selvästi ”plim, plom”. Tämäkin ääni on metallinen, lapsi jopa erottaa äänen kaksi komponenttia, vaikka hänellä ei olekaan sanoja niiden kuvailemiseen. Tässä äänessä komponentit tulevat paljon tiheämmässä tahdissa kuin siinä mummon ovikellossa. Ne tulevat niin nopeasti, että ne miltei sulautuvat yhdeksi ääneksi. Ääni on voimakasta pärinää, se ei jätä rauhaan, se käskee liikkeelle. Lapsi huomaakin miten aikuiset aina lähestyvät äänen lähdettä kiireisin askelin.
Rauni Laihonen
Toisinaan naapurin tutut pojat pistäytyivät katsomaan meitä kesken tanssiin lähdön. Seisoin kokovartalopeilin edessä tanssileninki ylläni ja kampasin hiuksiani. Taakseni ilmaantui naapurin ihastukseni ja painoi päänsä päätäni vasten. Siinä sitten katsoimme toisiamme silmiin peilin kautta ja keinahtelimme ja hymyilimme toisillemme. Lämmin tunne liekehti sydänalassani ja oli helppo hymyillä.
Vähitellen taakse jäivät silmiin katsomiset ja peilailut. Hymyilykin jäi vähemmälle, koska toisen ihmisen kasvot ja hymyilevät silmät eivät enää loihtineet hymyä omille kasvoilleni.
Kirsti-Sisko Salonen
Tietotekniikan kehitys on lopulta pelastanut minut näkemättömyyden aiheuttamalta tietämättömyydeltä. Kun tarkan näön näkökenttäni katosivat sumuun, Kela lainasi minulle lukutelevision, pöytätietokoneen ja suurennusohjelman. Niillä pystyin opiskelemaan ja aloittelemaan uraani toimittajana.
Windows ja internet avasivat kirjaimellisesti ikkunat maailmaan. Hienointa oli se, että pystyin hakemaan Hesarin sekä vähitellen myös maakuntalehtiä aamulla samoihin aikoihin, kun paperilehtiä jaettiin postilaatikoihin.
Siihen aikaan tietokone oli kannettava, minulle ei enää riittänyt apuvälineeksi suurennusohjelma, vaan tarvitsin puheohjelman ruudunlukuohjelmineen sekä pistenäytön, joka toi sormieni ulottuville myös vieraskieliset tekstit.
Kirsti Reijonen
Kuuntelen myrskyä. Kesä kyselee lupaa saapua. Luonto näyttää mahtinsa. Mittasuhteet saavat järjestystä.
Yhtäkkiä huomaan väsyneet jalkani. Jalkaterät ovat levinneet. Varpaat vaativat venyttelyä. Harotan varpaita leveälle ja kipristän suppuun. Nämä räpylätkö tanssikenkiin?
Liikkuminen on huomaamatonta. Kunnes äkisti ei olekaan.
Muutosta tapahtuu minussa ja meissä.
Liikkuminen vaatiikin erillistä huomiota.
Mieli palaa lapsen valloittavaan tanssiin. Ilmassa pyörähdys. Paluu nauraen maan kamaralle.
Ulkona linnut kutsuvat uuteen päivään. Myrskystä muistona katkenneita puun oksia kulkuväylillä.
Minulla nämä väsyneet jalat ja silmien näkö hämärtynyt.
Kuka uskaltaa lähteä kanssani hyppelemään ja ohjaamaan turvallista koikkelehtimista.
– Katsokaa mummelia!
– Hän elää.
Janne Silas
Istuessani joogamatolla kuuntelen perheeni hengitystä. Olen onnellisempi kuin koskaan, mutta tie tähän hiljaisuuteen kulki särkyvän lasiseinän läpi.
Vielä hetki sitten olin menestynyt insinööri, jonka elämä oli hallittu palapeli. Sitten yksi työtapaturma sammutti valot lopullisesti. Sokeutuminen vei ammatin, vanhat ystävät ja lopulta avoliiton. Luulin hallitsevani muuttujia, mutta vastustelu vaihtui hitaasti antautumiseen.
Vasta kun päästin irti ratista, löysin vapauden. Insinööristä tuli jooganopettaja, suorittajasta kokija. Kaikki on kuin ennen, mutta silti täysin toisin. Herakleitos oli oikeassa: kaikki virtaa, ja nyt minä vihdoin kellun pinnalla. Olen sokea, mutta näen kirkkaammin kuin koskaan.