Kuka murhasi syntymäpäiväsankarin –dekkarityöpaja Johannevikin taide- ja luontotalossa
Anne Huttunen
25.5.2026
Vähän ennen joulua Näkövammaisten Kulttuuripalvelun tiedotuskanaville ilmestyi mielenkiintoinen ilmoitus. Johannevikin taide- ja luontotalossa järjestettäisiin näkövammaisille kolmipäiväinen dekkarityöpaja. Tapahtuman ohjaaja Nina Wallenstjerna-heiskanen kuvaili murhatarinan alkuasetelmaa näin:
” Kartanossa on vietetty talon rouvan syntymäpäiviä. Juhlissa tapahtuu murha. Kukaan ei ole poistunut talosta, joten syyllinen on joku läsnäolijoista. Kenellä on ollut mahdollisuus ja motiivi rikokseen? Mitkä ovat johtolangat?”
Luen mieluiten juuri noita vanhan tyylin dekkareita, joissa murha tapahtuu suljetussa tilassa ja sen motiivina ovat pienen ihmisryhmän keskinäiset suhteet. Jännärit, joita itse harrastuksekseni kirjoitan, sijoittuvat vanhoihin kartanoihin tai huviloihin. Niinpä ensimmäinen ajatukseni ilmoituksen luettuani oli:
”Tuonne on päästävä vaikka mikä olisi.”
Ja mehän pääsimme. Kulttuuripalvelusta oli järjestetty opastus niille meistä, joilla ei ole henkilökohtaista avustajaa.
Huvila meren rannalla
Johannevikin taide- ja luontotalo sijaitsee aivan merenrannan tuntumassa noin viidentoista kilometrin päässä Kirkkonummen keskustasta. Se toimii taiteilijaresidenssinä, jonka omistaa Riikka Herlinin säätiö. Talo tarjoaa myös ohjausta kuva- ja sanataiteessa erilaisille tukea tarvitseville ryhmille.
Talon työntekijät Nina Wallenstjerna-Heiskanen ja Riikka Helin ovat meitä portilla vastassa. Dekkaripajan vetäjä Nina toivottaa meidät lämpimästi tervetulleiksi ja Riikka toteaa naureskellen, ettei säätiötä ole perustettu hänen nimelleen, koska hänen sukunimestään puuttuu R-kirjain. Meille tarjotaan tilaisuutta pieneen ulkoiluhetkeen, mutta lumihangessa rämpiminen ei houkuttele. Tyydymme tietoon, että pihapiirissä liikuskelee melkein kesyjä valkohäntäpeuroja ja että talon ympärillä on koivuja ja vaahteroita ja jopa niin paksu tammi, etteivät edes kahden ihmisen kädet riitä ympäröimään sitä.
Astumme eteishalliin. Jalkapohjani imevät tuleviin kirjoitusprojekteihini inspiraatiota kylmästä laattalattiasta ja syntymäsokean mielikuvitukseni maalaa kuvan pääni yllä riippuvasta kristallikruunusta, jollainen kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan romanttisen huvilan kalustukseen. Istahdamme hetkeksi ruokailutilaan. Sinne sytytetty takkatuli tuoksuu, lämmittää ja räiskähtelee. Nina ja Riikka kertovat anekdootteja raudanlujasta liikenaisesta, joka omisti talon viime vuosisadalla. Huvila rakennettiin alun perin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa sisämaahan, mutta hän tahtoi lähelle merta ja siirrätti rakennuksen hirsi hirreltä rannalle.
Käymme myös yläkerrassa, jonne johtavat kierteiset, kaiteen puolelta kapenevat portaat. Minä ja valkoinen keppini valitsemme tahallamme rappusten hankalimman kohdan sekä ylös mentäessä että alas tultaessa. Mieleeni juolahtaa vanha jännityselokuva nimeltä Kierreportaat.
Kartanon fiktiiviset asukkaat
Dekkarityöpajan ensimmäinen päivä. Asetumme huoneeseen, jota Nina ja Riikka kutsuvat Keltaiseksi saliksi. Seinillä riippuu tukea tarvitsevien taiteilijoiden teoksia ja ison pirtinpöydän keskellä palaa muutama kynttilä tunnelmaa luomassa. Tämä on Ninan ensimmäinen dekkarityöpaja, , mutta hänen kokeneisuutensa monenlaisten sanataideprojektien vetäjänä näkyy ja kuuluu upeasti. Hän auttaa meidät tarinan alkuun ja ideoidemme loppuessa tuuppii meitä eteenpäin esittäen sopivia kysymyksiä. Meistä alkaa pulputa vilkasta puhetta. Jotkut meistä harrastavat säännöllistä luovaa kirjoittamista, toiset ovat lukeneet paljon dekkareita, mutta kirjoittaminen on heille vierasta. Jotkut löytävät parhaat ideansa sanomalla ne ääneen jollekin kuulijalle, kun taas toiset ideoivat parhaiten yksinäisessä kirjoittajankammiossaan ja tuovat julki melkein valmiin tuloksen. Näistä eroavuuksista huolimatta hitsaudumme hyvin yhteen. Tietenkin erimielisyyksiä ja päällekkäinpuhumisia sattuu, mutta Nina hoitaa ne tilanteet positiivisella ja kannustavalla otteella huolehtien siitä, että kaikki saavat puheenvuoron. Ilmapiiri on iloinen ja innostunut. Kaikilla riittää leikkimieltä ja kompromissihalukkuutta ja otamme impulsseja toistemme ideoista, jotka lennähtelevät edestakaisin kuin sirkuttavat pikkulinnut:
Välillä suunnittelu keskeytyy naurunpurskahduksiin.
Valitsemme tarinan ajankohdaksi 1970-luvun alkupuolen ja alamme suunnitella henkilöitä. Ensiksi luomme merkkipäiväänsä viettävän kartanonrouvan. Koska hänestä tulee murhan uhri, hänet varustetaan enimmäkseen epämiellyttävillä luonteenominaisuuksilla. Seuraavaksi alkaa syntyä vastapareja. Rouvalle putkahtaa kaksi tytärtä, joista toinen on uhrautuva kotihiiri ja toinen kapinallinen oman tiensä kulkija. Vastakohtia löytyy miehistäkin. Kotihiiren rakastettu on rehti, jäyhä ja lähellä luontoa elävä työmies, kun taas kapinoiva tytär rakastaa suulasta, itseensä tyytyväistä ja viinaanmenevää B-julkkista. Pian kuvaan astuu muutama jäsen talon palvelusväestä, sitten eräs naapuriperhe ja lopuksi pari paikkakunnan silmäätekevää miestä. Kartano täyttyy yhdestätoista läsnäolijasta, jotka saavat nimen, iän, ulkonäön ja keskinäiset suhteet. Ja mikä tärkeintä, heille kaikille löytyy motiivi murhata rikas ja itsevaltainen leskirouva. Lopuksi löydetään yhteistuumin sopiva salapoliisipariskunta. On aika pitää ruokailutauko.
Aterian jälkeen pääsemme suunnittelemaan murhan puitteita. Päädymme klassiseen asetelmaan. Syntymäpäiväjuhlaa vietetään tammikuussa. Lumimyrsky kaataa portille puun niin, ettei kukaan pääse poistumaan kartanosta. Sähköt katkeavat joksikin aikaa ja puhelinlinja mykistyy kerta kaikkiaan. Tuo kaikki on tismalleen minun makuni mukaista ja lähden kotiin virkistyneenä ja jo seuraavaa tapaamista odottaen.
Riitoja, salaisuuksia ja juoruja kartanossa
Toinen dekkaripajapäivä. Ideoimme tarinan keskikohtaa. Murhaa on aika pohjustaa Eeva Tenhusen tyyliin. Mitä kaikkea ehtiikään tapahtua ennen myrskyn puhkeamista ja sähköjen katkeamista? Miksi taloudenhoitaja nakkaa jotain takkatuleen? Mikä saa nuoren naisen tempaisemaan erään taulun muotokuvagallerian seinältä ja paiskaamaan sen permannolle? Miksi kunnanjohtaja käy tämän tästä autonsa luona. Kartanossa riidellään, juoruillaan ja kallisarvoinen faberge-muna sujahtaa varkaan taskuun. Ideoimme ja väittelemme, kunnes ihmissuhteiden verkkoon ja tapahtumien aikajanaan saadaan selvyys.
Sähköt katkeavat ja murhan on aika tapahtua. Mutta mikä onkaan murha-ase? Onko kyseessä tappo vai murha? Mistä ruumis löydetään ja kuka tuon karmean löydön tekee? Miten löytöön reagoidaan? Kuka alkaa itkeä, kuka nauraa hysteerisesti ja kenen pää pysyy kylmänä? Miten salapoliisi alkaa selvittää murhaa? Miten suhtaudutaan tietoon, että joku läsnäolijoista on murhaaja?
”Mitä jos henkilö X toimisi näin?”
”Ei. Se on epäloogista. Mutta mitä jos???”
Saamme kysymyksiimme vastaukset rönsyilevän puhetulvan kautta. Aika tuntuu taas loppuvan kesken.
Odotamme ulkona taksia, joka vie meidät Kirkkonummen asemalle. Eräs meistä harmittelee sitä, ettei pääse kolmanteen sessioon. Toinen ei ole ilmoittautunut siihen ja katuu nyt. Hän kysyy, onko jo liian myöhäistä ilmoittautua. Kun hänelle vastataan, ettei toki ole, hän kysyy, huvittaako hänen avustajaansa tulla mukaan.
”Tullaan ihmeessä”, avustajaneitonen huikkaa. ”Olihan tää tosi hauskaa.”
Iloitsen Ninan ja Riikan puolesta. Kiittävät sanat ovat elämän suola, mutta konkreettinen palaute maistuu vieläkin makeammalta.
Kuka on murhaaja?
Kolmas työpajapäivä. Lämpömittari näyttää 22 miinusastetta, mutta kova pakkanen ei säikytä ketään saapumasta paikalle. Minua jännittää. Saammeko todella päätetyksi murhaajan sopuisasti vai sukeutuuko asiasta lihava riita? Itse en ole sementoinut murhaajaehdokasta vaan olen avoin kaikille vaihtoehdoille.
Keskustelu kuohuu kiihkeänä. Alibeja ja murhatilaisuuksia kartoitetaan. Nina ehdottaa poissulkemismenetelmää. Ihmisten olinpaikat alkavat selvitä. Kaksi politiikasta väittelevää miestä voivat antaa toisilleen alibit. Yksi nainen on kartanon yläkerrassa, josta hänen on mahdoton ehtiä murhatöihin. Yhden rakastuneen parin me vapautamme silkasta hentomielisyydestä, koska vanhoissa dekkariklassikoissa on aina mukana romantiikkaa. Jäljelle jää lopulta neljä murhaajakandidaattia. Nina ehdottaa, että itse kukin miettisi ruokatauon aikana, kuka olisi hänen suosikkiepäiltynsä ja millä perusteella.
Ruokaillessa jutellaan yleisistä asioista. Osallistun rupatteluun vain puolella sydämellä pohtien samalla omaa ehdokastani. Valinta on vaikea, koska heitä on kaksi. X vai Y, Y vai X? Kun astiat ovat tyhjentyneet ja vatsat täyttyneet, päätöksen on oltava valmis.
Keskustelu jatkuu. Yksi neljästä ehdokkaasta tipahtaa pois automaattisesti. Väittely saa jo psykologisia ulottuvuuksia. Kuinka äidinrakkaus ilmenee, kun omaa lasta on loukattu. Lohduttaako äiti lastaan vai ryntääkö tekemään selvän loukkaajasta? Enemmistö valitsee henkilön X ja tarinalle on tulossa traaginen loppu. Mutta äkkiä eräs meistä ehdottaakin henkilöä Y ja surkuhupaista loppua. Se punnus painaa vaakakupit uuteen asentoon, modernit dekkarit kun tuppaavat liian usein olemaan kovin surullisia. Enemmistön tahto vaihtuu sopusointuiseen naurunremakkaan ja henkilö Y saa murhaajan leiman otsaansa.
Mitä sitten tapahtuu?
Nina ja Riikka ovat kaiken aikaa pitäneet kirjaa tarinan juonen kulusta niin, että meillä on koko ajan ollut mahdollisuus kerrata tapahtumia. Ennen kuin kiitämme kauniisti ja lähdemme, Nina lupaa koota kolmesta murhakerholauantaistamme yhtenäisen tarinan meidän ja myös Kajastus-blogin lukijoiden iloksi.
