Ennen kuin tiesin numeroni
Joose Ojala
31.5.2026
Autofiktiivinen kertomus 90-luvun suomalaiselta maaseudulta
Vuosi 1993 on puolivälissä. Lapsen yksivuotispäiviä vietettiin vuoden alkupäivinä. Hän ei osaa vieläkään kunnolla kävellä. Trampoliiniin on asetettu kaide, sen avulla voi nousta seisomaan ja ottaa muutamia hapuilevia askelia. On aikaa. Lasta ympäröivät lelut. Ne ovat eri muotoisia, eri materiaaleista tehtyjä ja pitävät kaikki omanlaistaan ääntä. Lapsi leikkii niillä keskittyneesti. Keskittyminen kuitenkin katkeaa aika-ajoin kovaan ääneen. Ääni on vähän kuin mummon ovikellossa. Jotain erilaista tässä toisessa äänessä kuitenkin on. Ovikello sanoo selvästi ”plim, plom”. TÄmäkin ääni on metallinen, lapsi jopa erottaa äänen kaksi komponenttia, vaikka hänellä ei olekaan sanoja niiden kuvailemiseen. TÄssä äänessä komponentit tulevat paljon tiheämmässä tahdissa kuin siinä mummon ovikellossa. Ne tulevat niin nopeasti, että ne miltei sulautuvat yhdeksi ääneksi. Ääni on voimakasta pärinää, se ei jätä rauhaan, se käskee liikkeelle. Lapsi huomaakin miten aikuiset aina lähestyvät äänen lähdettä kiireisin askelin. Erityisesti äiti tuntuu usein reagoivan tähän ääneen. Lapsi havaitsee miten äiti usein äänen lähteen saavutettuaan nostaa jonkin esineen käteensä ja jää puhumaan itsekseen. Lapsi tietää ettei äidillä ole mitään muuta nimeä kuin äiti. Silti se aina yksinpuheluhetken aluksi sanoo joko ”Aila” tai ”Koskisella”. Tätä lapsi ei tajua.
Vuosi 1995 alkaa lapsen kolmivuotissynttäreillä. Äidin kanssa on valmisteltu juhlia ja nyt lapsi onkin päässyt yhdessä äidin kanssa käyttämään tätä mielenkiintoa herättävää konetta, kun on yhdessä kutsuttu sukulaisia juhliin. Koneen hän on hetkeä aiemmin oppinut nimeämään puhelimeksi. Aivan varma lapsi ei kuitenkaan ole asiastaan. Mummo Varsinais-Suomesta tuli kylään ja pirinän kuultuaan huudahti ”Telefooni soi”.
Kevät 1996. Lapsen on aika aloittaa päiväkoti. Aluksi on kovin jännää. Kun kaikki sitten meneekin hyvin, on vain mukavaa kun on uusia kavereita. Lapsi oppii miten puhelinta oikeasti käytetään. Päiväkodissa kaverit tarjoavat lapselle puhelinnumeroitaan. Lapsen numeroa kysytään. Hän ei tiedä sitä. Kotona soitetaan äidin kanssa numeroihin, jotka lapsi on saanut mukaansa paperilapulla. Puhelimeen vastaa aina joku outo aikuinen, mutta sitten kaveri saadaan puhelimeen. Puhutaan hetki ja sovitaan että mennään kyläilemään. Sitten aikuiset puhuvat aikuisten juttuja. Keskustelussa on outoja sanoja kuten työvuoro, kalenteri ja aikataulu. Kyläily kuitenkin onnistuu. Lapsi oppii että puhelimen avulla kavereita voi kutsua kylään ja päinvastoin. Se on lapsesta kivaa.
Kevät 1997. Lapsi on todellinen virtuoosi puhelinten kanssa. Hän hallitsee suvereenisti kaikenlaiset telefoonit: numeroiden rullaamisen perheen valintalevypuhelimeen sekä sujuvan näppäilyn uudempaan pöytäpuhelimeen. Pöytäpuhelin on lapsesta mielenkiintoinen, koska siinä on muita, erikoisia nappuloita. Pöytäpuhelin on isän työpöydällä ja eräänä iltapäivänä lapsi kysyy, mitä niillä kaikilla tehdään. Isällä on jo hieman kiire työpaikalleen navetalle lehmiä lypsämään, mutta hän kertoo lapselle: ”Nää nappulat on pikavalintoja. Tosta ekasta soitetaan keinosiementäjälle. Sit toka on eläinlääkärin numero ja kolmas on poliisi, ihan kaiken varalta. Mut muista että sä et saa mennä painamaan näistä.”
Lapsen kyvyt eivät rajoitu vain puhelimen käyttämiseen. Hän kuuntelee aktiivisesti aikuisten puhelinkeskusteluja. Etenkin viralliset tai sellaiselta kuulostavat keskustelut kiehtovat lasta. Ylivoimaisesti kiinnostavin puhelu on isän puhelu siementäjälle.
”Olavi koskinen tässä. Kolme kuus kasi, neljä seiten ysi ja viis kaks kolme. Ei tarvita erottelua. Joo käy, moi.”
Lapsi osaa melko uskottavasti matkia äidin ääntä korkealla pojanäänellään. Välillä myös äiti soittaa siementäjälle. Kerran kun vanhemmat ovat navetassa ja lapsi hetken aikaa kotona odottamassa mummoa, kiusaus käy liian suureksi. TÄrisevin käsin hän nostaa kuulokkeen ja painaa ykkösvalintaa.
-Henttonen.
-Aila Koskinen tässä.
-Mitkäs teillä oli nyt kiimassa?
-Neljä seiten ysi ja viis kolme kasi.
-Onko väliä sukupuolella, laitetaanko eroteltua siementä?
-Ei tarvita erottelua.
-Mulla olis tässä seuraava vapaa aika heti huomenna 23.päivä klo 13, sopiiko?
-Joo, kiitos, moi.
-Moi.
Seuraava päivä on yksi harvoista vanhempien lomapäivistä, tilalla on lomittaja. Perhe syö pitkän kaavan mukaista lounasta, kun tasan yhdeltä siementäjän auto kaartaa pihaan.
-Olavi, miks ihmeessä sä oot menny tilaamaan siementäjän just tänään ja viel lounasaikaan?
-En kyl oo todellakaan tilannut, mitä ihmettä
-Äiti, mä ehkä saatoin vähän soittaa puhelimella kun halusin vaan testata et miten se iskän pikavalintajuttu oikein toimii silleen oikeesti
Lapsi on omassa huoneessaan ja kuuntelee avonaisesta ikkunasta äidin ja siementäjän välistä kiivasta keskustelua. Äidin ääni on selkeästi kimakoitunut, se on jotenkin kiihdyksissään. Lapsi erottaa sanat ”Ai miten niin sä et oikeesti tiennyt ettet puhu mun vaan mun viisvuotiaan lapsen kanssa!?”
