Tiedon valtatiellä pisteet muuttuivat biteiksi
Kirsti-Sisko Salonen
14.6.2026
Kun sain tietää, että minusta tulee sokea, menetin ensimmäiseksi unelmani. Tiesin, miltä tuntui, kun ei nähnyt. Hämärässä törmäilin tai kompuroin esteisiin, vaikka kattolampun alla näin piirtää, kirjoittaa ja lukea. Tiesin yhden sokean miehen. Hän hieroi, kauppasi valmistamiaan harjoja ja tunnusteli tietä hiihtosauvalla. En halunnut hierojaksi eikä harjojen sitominen houkutellut, sillä en olisi kehdannut kaupitella niitä. Olin haaveillut graafikon tai valokuvaajan ammatista.
Täti ehdotti, että kävisin ammatinvalinnanohjaustoimistossa. Niin tein. Psykologi kehotti pyrkimään Sokeain ammattikouluun.
Koulu oli muuttanut nimensä Näkövammaisten ammattikouluksi. Siellä koulutettiin ensimmäisiä näkövammaisia atk-ohjelmoijia. Tietokone oli kaapin kokoinen ja sijaitsi jossakin konesalissa. Koulun autonkuljettaja vei ohjelmat reikäkorttipakkoina tietokonekeskukseen ja toi opiskelijoille korjattavaksi ne, joissa oli virheitä.
Sokeutumisessa pelkäsin eniten luku- ja kirjoitustaidon menettämistä. Opin kirjoittamaan kirjoituskoneella kymmenellä sormella, mutta en olisi kehdannut ikinä näyttää keskeneräisiä tekstejäni kenellekään.
Opettelin kirjoittamaan ja lukemaan pistekirjoitusta.
Sokeain kirjaston pistekirjat olivat paksuja ja painavia. Lisäksi lukemistani häiritsi ajatus, kuinka monet sormet olivat kosketelleet pisteitä ennen minua.
Äänikirjat eivät tuntuneet kirjoilta. Aluksi ne olivat avokelanauhoilla, joita kuunneltiin lentolaukun kokoisilla kuuntelulaitteilla, sitten tulivat englantilaiset kasettinauhat, joiden kuudelle raidalle mahtui kaksitoista tuntia ääntä ja vielä ennen digitaalisia cd-levyjä c-kasetit, joita löytyi lainattaviksi myös kotikaupungin kirjaston hyllyistä.
Nykyään ei tarvitse nousta sohvalta mennäkseen kirjastoon. Haen ja luen äänikirjat omalla älypuhelimellani.
Tietotekniikan kehitys on lopulta pelastanut minut näkemättömyyden aiheuttamalta tietämättömyydeltä. Kun tarkan näön näkökenttäni katosivat sumuun, Kela lainasi minulle lukutelevision, pöytätietokoneen ja suurennusohjelman. Niillä pystyin opiskelemaan ja aloittelemaan uraani toimittajana.
Windows ja internet avasivat kirjaimellisesti ikkunat maailmaan. Hienointa oli se, että pystyin hakemaan Hesarin sekä vähitellen myös maakuntalehtiä aamulla samoihin aikoihin, kun paperilehtiä jaettiin postilaatikoihin.
Siihen aikaan tietokone oli kannettava, minulle ei enää riittänyt apuvälineeksi suurennusohjelma, vaan tarvitsin puheohjelman ruudunlukuohjelmineen sekä pistenäytön, joka toi sormieni ulottuville myös vieraskieliset tekstit ja helpotti omien juttujen oikolukemista.
Kun kuvat ja tussipiirroksetkin katosivat, menetin kiinnostukseni valokuvaamiseen ja piirtämiseen. En ymmärtänyt, mitä iloa olisi palautteesta, kun ei kyennyt itse arvioimaan tulosta. Toisten tekemät kuvat sentään ilahduttavat yhä, kun kuvailutulkki kertoo, mitä näkee. Sanat luovat tutuista teoksista muistikuvia ja tuntemattomista mielikuvia.
Elokuvissa koen pääseväni lähimmäksi yhdenvertaisuutta näkevien kanssa. Voin ladata kuvailutulkkauksen puhelimessa olevaan sovellukseen ja mennä haluamaani näytökseen. Kuvailutulkki sanoittaa elokuvassa hetket, jolloin näyttelijät eivät sano mitään.
Elämääni sokeana on sittenkin muuttanut eniten valkoinen keppi. Se on estänyt minua kompuroimasta esteisiin tai putoamasta portaikkoon, mutta se ei ole pystynyt estämään törmäyksiä ihmisten ennakkoluuloihin. Moni on puhunut selkeästi tarpeettoman kovalla äänellä, suunnannut sanansa ohitseni tai ylitseni ja moni on ohittanut sanomatta mitään. Onneksi tielleni on osunut myös heitä, jotka ovat pysähtyneet kysymään, miten voi auttaa, ojentaneet olkavartensa ja kävelleet puoli askelta edellä siihen suuntaan, johon olen halunnut edetä.