Lapin sota kaipaisi saksia
Jarkko Lauri
23.10.2026
Arvio: Lapin sota (2025), 158 min. Ohjaaja: Aku Louhimies. Päätuottaja: Backmann & Hoderoff. Levittäjä: Nordisk Film. Ensi-ilta 23.10.2026.
Arvosana: 2/5
Suuri pettymys – ajatus palaa yhä uudelleen, kun katsoo Aku Louhimiehen sotaelokuvaa Lapin sota (2025). Odotukset olivat korkealla, sillä Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) oli suuri menestys ja Antti Tuurin romaanit ovat yleensä olleet otollisia filmatisoinneille. Ikimuistoinen kokemus oli esimerkiksi AJ Annilan ohjaama Ikitie (2017). Lapin sodassa Louhimies ja Tuuri ovat yhdessä sovittaneet elokuvaksi Rauta-antura-romaanin (2012).
Mihin elokuva sitten kaatuu? Rahasta se ei ainakaan jäänyt kiinni, sillä 5,2 miljoonan euron budjetillaan leffa on suomalaisittain suurtuotanto. Pelkästään Elokuvasäätiön rahaa paloi miljoona. Ehkäpä rahaa oli liikaakin, sillä ylipitkää elokuvaa vaivaa eeppinen pöhötauti. Kahden ja puolen tunnin kestolle ei löydy taiteellisia perusteluja. Päinvastoin: elokuva olisi hyötynyt suuresti, jos noin tunti sen kestosta olisi jäänyt leikkaaja Benjamin Mercerin pöydälle.
Parempikaan leikkaus ei silti olisi pelastanut elokuvaa uskottavuusongelmilta. Henkilöhahmojen psykologiaa on kehitelty niin kehnosti, että juonelta putoaa pohja.
Miten Tuurin tiiviistä romaanista on ylipäätään saatu tehtyä näin pitkitetty elokuva? Hyvä sovitus vaatii rohkean irtioton tekstistä kohti kuvallista kerrontaa. Louhimiehen ja Tuurin käsikirjoitus tekeekin irtioton, mutta väärään suuntaan: taistelukohtauksiin. Se, mikä toimi Pekka Parikan Talvisodassa (1989), ei välttämättä toimi Lapin sodassa.
Romaanin vahvuuksista, rankkuudesta ja päähenkilö Heikin henkilökohtaisesta, vahvasta kokemuksesta, ei ole elokuvassa mitään jäljellä. Heikin panssarintorjuntajoukkue on muuttunut sisäsiistiksi: poissa ovat absurdiutta korostava huumori sekä kohelluksen ja armeijakurin ristiveto, joka alleviivaa sodan hulluutta.
On kuin Gazan sota olisi annettu hollywoodilaisen toimintaohjaajan käsiteltäväksi ja ajettu tuotantoyhtiön liukuhihnan läpi. Lopputuloksena on lattea ja kiiltokuvamainen sotaparaati, joka vaikuttaa enemmän tuotannollisten vaatimusten summalta kuin taiteelliselta näkemykseltä. Lapin jylhiä maisemia kyllä kuvataan minuuttikaupalla, mutta henkisesti siellä ei ole koskaan käytykään.
Lapin sota on aiheena haastava – katkera, häpeällinen ja traumaattinen. Se oli tappiollisen jatkosodan jälkeinen antikliimaksi, joka tuo ikävästi esiin pakon edessä solmitun aseveljeyden natsi-Saksan kanssa. Sodan alkaessa syyskuussa 1944 Pohjois-Suomessa oli noin 200 000 saksalaissotilasta, enemmän kuin Lapissa asukkaita.
Louhimiehen elokuvaa katsoessani aloin epäillä, että ohjaaja oli väärä valinta ja että tämän sodan kuvaamiseen olisi tarvittu avantgardistisempi tekijä, joka olisi ymmärtänyt sen, minkä itse lappilaisena olen aina tiennyt: Lapin sotaa ei löydy näyttävistä taisteluista ja palavista taloista vaan lappilaisten perheiden sukusalaisuuksista ja kielletyistä puheenaiheista, valkoisten ristien riveistä ja natsileirien raunioista, jotka puskevat esiin Lapin jängän alta.
Puuduttava sotaparaati
Elokuvassa seurataan rinnakkain kahta tarinalinjaa, jotka lopulta yhtyvät. Toisessa tarinalinjassa 19-vuotias Heikki Ojala (mainio Luukas Niskanen) lähtee Pohjanmaalta jatkosodan loppukahakoihin ja päätyy joukkueensa mukana Lapin sotaan. Tarkoitus on ajaa saksalaiset pois Lapista Neuvostoliiton asettamien ehtojen mukaisesti, mutta kukaan ei osaa ennalta arvata, kuinka rumaa sodasta tulee.
Joukkueen kruunaamaton johtaja on kommunisti Arvo Ketola (Pyry Kähkönen), jonka karisma ja sammumaton tahto kannattelevat sekä joukkuetta että elokuvaa sen heikoimpien hetkien yli. Olli Rahkonen tekee terävän luonneroolin joukkueenjohtaja Ilolana, moraaliltaan vahvana miehenä, jonka sota uhkaa ajaa piippuun. Joukkueeseen liittyy myös kenttäpappi Vainio (Peter Franzén).
Elokuvan toisessa tarinalinjassa seurataan Saksan armeijan esikunnassa työskenteleviä suomalaisnaisia, jotka ovat löytäneet miehen saksalaisten riveistä ja päättävät lähteä vetäytyjien mukana Saksaan. Kolmiodraama on valmis, kun naisten joukossa on myös kenttäpappi Vainion puoliso Saara (Sannah Nedergård). Hänen rakastettunaan, majuri Josef Duisbergina, nähdään Babylon Berlin -rikossarjasta tuttu saksalainen näyttelijä Volker Bruch. Naisjoukkion toinen nainen, Irene (Hilma Kotkaniemi), tarjoaa kohteen sotamies Ojalan kainolle kaipuulle.
Elokuvan ensimmäiset puolitoista tuntia etenevät totisena taaperruksena taistelukohtauksesta toiseen. Raakaa ja hurjaa tapahtuu paljon, mutta kaikki jää etäiseksi, koska elokuvalta puuttuu kokeva keskus. Heikki on selvä päähenkilö ja Arvo vahva sivuhenkilö, mutta kumpikaan ei toimi fokalisoijana, jonka havaintojen ja ymmärryksen kautta tapahtumat koettaisiin. Rehdin Heikin myötätunto välähtää kyllä hänen ilmeissään ja katseissaan haavoittuneiden kärsimyksen äärellä, mutta reaktiot jäävät hajanaisiksi ja ne nähdään ulkoa päin: kerronta katsoo henkilöitä pikemminkin kuin heidän kanssaan. Vasta elokuvan viimeisellä kolmanneksella, Ireneen kohdistuvissa katseissa, Heikin kokemus alkaa kantaa.
Selvimmin kokevan keskuksen puute näkyy viimeisessä taistelussa ennen aselepoa. Katsoja ei saa selvää, kuka keskittää tykkitulen ja kenen niskaan, saati miksi yhtäkkiä perääntyvätkin saksalaiset, vaikka alakynnessä näyttivät olevan suomalaiset. Siksi Arvon toimintaa on mahdoton tulkita. Kun hän huutaa perääntymiskäskyä, ensivaikutelma on pelkuruus, vaikka kylmähermoisena hän todennäköisemmin lukee tilanteen oikein. Yhtä hyvin taistelut ovat voineet uuvuttaa hänet, mutta siitä ei anneta riittäviä vihjeitä. Arvon käytös näyttää lähinnä käsikirjoituksen tai leikkauksen tuottamalta epäjohdonmukaisuudelta.
Jos tarkoitus oli kuvata sodan päämäärättömyyttä ja mielettömyyttä, sekään ei avaudu. Kun kenenkään kokemus ei kehystä kaaosta, päämäärättömyys näyttää kerronnan eikä sodan ominaisuudelta. Ero on sitäkin silmiinpistävämpi, koska Tuurin romaani kerrotaan kokonaan Heikin näkökulmasta.
Osa kohtauksista on suorastaan epäuskottavia. Kun saksalaiset ylittävät joen kumiveneillä, Kannaksella kaiken kokenut suomalaisjoukkue ei edes tähtää niihin.
Vahvuutena Golgatan tie
Elokuvan viimeinen kolmannes tarjoaa hyviä emotionaalisia hetkiä ja pelastaa elokuvalle toisen tähden. Siinä seurataan, miten Heikin joukkue saattelee saksalaisten naisia Ouluun oikeuden eteen. Peter Franzénin esittämä kenttäpappi Vainio nimittää marssia Golgatan tieksi, ja sitä se hänelle ja hänen uskottomalle vaimolleen onkin. Matkalla naiset ja joukkue kohtaavat lappilaisten vihan ja katkeruuden.
Elokuvassa naisten osuutta ja kolmiodraamaa on korostettu Heikin tarinan kustannuksella, missä voi piillä elokuvan akilleenkantapää mutta myös hukattu mahdollisuus: jos elokuvan ensimmäiset puolitoista tuntia olisi leikattu fokusoiden Golgatan tiehen, saattaisi meillä olla käsissämme väkevä, Lapin sodan katkeruuden tavoittava, kristilliseen anteeksiantoon huipentuva elokuva. Ei se olisi ainakaan jäänyt Sannah Nedergårdin, Volker Bruchin ja Peter Franzénin roolisuorituksista kiinni, eikä myöskään lavastuksesta ja puvustuksesta, joihin on panostettu epookin vaatimalla pieteetillä.
Elokuvan loppupuolta vaivaa kuitenkin psykologinen epäuskottavuus. Vaikka elokuva on pitkä, se ei kehittele lainkaan naisjoukkion muiden jäsenten tai Heikin joukkueen hahmoja, vaan he jäävät statisteiksi, joiden nimiä on vaikea muistaa. Heikin joukkueen sisälle olisi voinut kehitellä johdonmukaisesti ryhmän sisäisiä jännitteitä moraaliltaan vahvojen ja heikkojen välille. Tällöin vahvojen romahdus ja heikkojen kasvu olisi ollut yhdentekevän sijasta vavahduttavaa.
Nyt Talalan (Panu Mikkola) rukous elokuvan lopussa ei juuri liikuta. Täysin käsittämättömältä taas näyttää, että naisjoukkion jäsenet tanssivat iloisesti juuri niiden samojen sotamiesten kanssa, jotka ovat hetkeä aiemmin uhanneet heitä raiskauksella. Kohtalokkainta juonen kannalta on kuitenkin se, että Heikin ja Irenen suhde jää keikkumaan uskottavuuden rajamaille.
Leffan loppupuolta eivät paranna leikkauksen kömpelyydet ja tyylirikot: ensin naiset marssivat vankilan ovelta kadulle kuin vapaat ihmiset, ja vasta seuraavissa kuvissa he saavat vapautuskirjelmän. Humalaiset ja kaheleina kohkaavat vääpelit ja majurit näyttävät Jouko Turkan näytelmästä karanneilta, ikään kuin he olisivat eksyneet heille liian konservatiiviseen elokuvaan.
Elokuvan latteutta korostaa Lasse Enersenin pateettinen sinfoniamusiikki. Tunnelmaa ei voi alleviivata, jos sitä ei ole.
Jälkiä jängän alla
Elokuvan aikana mietin toisaalta sitä, miten tämä elokuva hukkasi hyvät mahdollisuutensa, ja toisaalta sitä, että Lapin sota saattaisi kuitenkin olla kiinnostava aihe toisenlaisille tekijöille. Tuurin romaanin rankkuus olisi ehkä vaatinut rankempaa kerrontaa, vaikkapa Sam Peckinpahin tapaan: hänen Rautaristissään (Cross of Iron, 1977) itärintaman väkivalta pirstoutuu hidastuksiksi, rajuiksi leikkauksiksi ja lopulta James Coburnin nauruksi, joka irvailee koko sodan mielettömyydelle.
Ainekset tällaiseen kuvakerrontaan löytyisivät romaanista valmiina. Siltavahdissa krapulainen Heikki käy juomassa Tornionjoesta saksalaisruumiiden yläpuolelta, ja lopuksi takavarikoitu viina rikotaan sillalla niin, että se valuu kaatuneiden päälle. Valkokankaalle siirrettynä siitä olisi syntynyt makaaberi, raadollisen maalauksellinen kuva. Raakuus ei tee sotaelokuvasta rankkaa, vaan puhuttelevat näkökulmat sekä sodan ironia ja sisäiset ristiriidat. Siksi väkivaltaa tulvillaan oleva Lapin sota on paradoksaalisesti sodan kiiltokuva.
Aivan toisenlainen tie olisi lähestyä sotaa niin kuin W. G. Sebald lähestyy romaaneissaan historian traagisia murroskohtia. Hän välttää suoraa, dramaattista kuvausta ja seuraa sen sijaan menneen jättämiä haaleita jälkiä, muistoja, valokuvia ja raunioita, joiden kautta trauma kaikuu hiljaa nykyhetkeen. Lapissa tällaisia jälkiä on paitsi maisemassa myös suvuissa, joista monesta löytyy saksalaissotilaiden jälkeläisiä.
Ehkä Lapin sota kaipaisi ei-lineaarista kerrontaa, joka liikkuu nykypäivästä taisteluihin ja miinanräjähdyksiin ja antaa leikkausten kertoa. Tai siitä voisi kertoa traumatisoituneen uhrin sodanjälkeisen elämän kautta, kuten Sidney Lumetin Panttilainaajassa (The Pawnbroker, 1964), jossa keskitysleiri iskee nykyhetkeen vain muutaman ruudun mittaisina välähdyksinä. Louhimiehen elokuva etenee realistisesti ja suoraviivaisesti ilman ainuttakaan takaumaa, eivätkä sen leikkaukset kuvailutulkkauksen perusteella luo merkityksiä niin kuin yllättävä siirtymä kuvasta toiseen voisi. Vähempikin riittäisi, jos yksityiskohdat olisivat paljonpuhuvia ja kuvakerronta painavaa.
Elokuvan kuvailutulkkauksessa hyödynnettiin alkuperäisromaanin kieltä. Tulkkeesta vastasi kuvailutulkki Anu Aaltonen, ja sen toimivuuden tarkisti Jarkko Lauri.
Eeppisten sotaelokuvien kuvailun haasteena ovat räjähdykset, joiden alle ei voi kirjoittaa kuvailua. Lisäksi sotaelokuvat ovat työläitä tulkattavia nopean toimintansa ja laajan henkilögalleriansa vuoksi. Kun äänessä on yhtä aikaa monta sotilasta, kuvailulle ei jää aikaa kertoa, kuka puhuu, ja kuulijan on tunnistettava hahmot pelkistä äänistä. Kokeneet sotaelokuvan tekijät viittaavat myös aiempiin teoksiinsa, mikä tulkin pitää huomata.
