Sairaan kauniita nuorisoelokuvia
Jarkko Lauri
6.11.2026
Elokuva-arvio
Sairaan kaunis maailma (Freakin’ Beautiful World, 1997)
Arvosana: 4/5
Pitkä kuuma kesä (A Long Hot Summer, 1999)
Arvosana: 4/5
Täältä tullaan, elämä! (Right on, Man!,1980)
Arvosana: 5/5
Käpy selän alla (Under Your Skin, 1966)
Arvosana: 4/5
Suomalainen nuorisoelokuva täyttää tänä syksynä 60 vuotta. Genren peruskivi, Mikko Niskasen ohjaama Käpy selän alla, sai ensi-iltansa 21.10.1966. Juhlavuoteen sopivasti Ylen 100 toivetta -sarjan elokuviin on tehty kuvailutulkkauksia. Erityisen kiinnostava on neljän nuorisodraaman muodostama kokonaisuus ohjaajinaan Mikko Niskanen, Tapio Suominen, Jarmo Lampela ja Perttu Leppä. Niiden kautta voi jopa havainnoida genren muutosta Suomessa 1960-luvulta 1990-luvulle.
Selvin yhdistävä piirre on amatöörinäyttelijöiden käyttö nuorten rooleissa 1980-luvulta alkaen. Muuten nuorisoelokuvat ovat hyvin erilaisia, mikä kertookin genren rikkaudesta.
Termi nuorisoelokuva ei niinkään viittaa elokuvan kohdeyleisöön kuin sen päähahmoihin, joiden kasvua ja haasteita elokuvassa seurataan. Ylen toivesarjan nuorisoelokuvat sopivat taatusti kaikenikäisille, vaikka huomio voi toki kiinnittyä eri ikäisillä eri asioihin.
Sarjan nuorisoelokuvat operoivat eri alalajeissa. Sairaan kaunis maailma (Freakin’ Beautiful World, 1997) on draamakomedia, jossa kaksi ajelehtivaa poikaa, Ippe ja Papu, ajautuu huumevelkoihin, joita he joutuvat paikkaamaan pikkurikoksin ja huumekaupan muulina. Rakkauden mahdollisuuden ja naisnäkökulman tuo Mia (Pihla Penttinen), itsetuhon ja narkomanian partaalla häilyvä hahmo. Elokuvan jännitysmomentti rakentuu siitä, selviävätkö vai tuhoutuvatko nuoret.
Jarmo Lampelan ohjaama elokuva palkittiin aikanaan ansaitusti kolmella Jussilla: parhaasta elokuvasta, parhaasta kuvauksesta ja parhaasta leikkauksesta (1998). Leffan hienous ja samalla pelottavuus on siinä, että se järkyttää perusturvallisuuden tunnetta: sen esittämät nuoret ovat hyvin tunnistettavia, kuin ketkä tahansa tuonikäiset. He elävät vapauttaan jännittävältä ja kauniilta vaikuttavassa Helsingissä. Heidän taustoistaan ei löydy mitään yksittäistä selittävää tekijää syöksykierteelle, kuten huono-osaisuutta. Avioeroja, boheemeja tai matkatyötä tekeviä, etäisiä vanhempia löytyy monesta perheestä. Elokuvan paradoksinen nimi ei ole vain nuorisokieltä vaan se tiivistää teoksen keskeisen väitteen: vaara ei piile poikkeuksessa vaan normissa.
Joonas Bragge ja Arttu Kapulainen suoriutuvat erinomaisesti Ippen ja Papun rooleista. Kati Outinen tekee ikonisen karikatyyrin kaikkien hyväuskoisten, tai aivan pihalla olevien, vanhempien äitinä (Tarja, Ippen äiti), ja Ilkka Koivula loistaa nahka-asuisena huumediilerinä Kallena, joka viihtyy Senaatintorin Café Engelissä. Hän ansaitsisi Betoni-Jussin ikimuistoisista sivurooleistaan, joissa hän piirtää nopeasti esiin hahmonsa luonteen tai karikatyyrisen tyypin.
Lampelan elokuville ominaisen tyypittelyn suhteen oli silmiä avaavaa, kun kuvailutulkkikollega sanoi Joki-elokuvasta (The River, 2001): ”Ai se oli se elokuva, joka oli täynnä outoja tyyppejä?”. Itse en nähnyt hahmoissa mitään outoa. Se voi johtua joko siitä, että minun on helppo uppoutua kunkin genren sisään ja hyväksyn vaikkapa episodielokuvan hieman liioitellut luonnekuvat todellisina ilman realismin normia. Tai sitten näen tragikoomisuutta valmiiksi jo itse arjessa. En näe ihmisiä outoina, koska en ole nähnyt heitä koskaan tavallisina.
Elokuvan huumori on vakavanauruista ja sen tunnelma oli erikoisella tavalla ahdistava, mihin saattoi vaikuttaa omassa mielessäni kehkeytynyt huoli: mitä jos minun lapsilleni kävisi näin? Elokuvan perusparadoksia ja ahdistavaa tunnelmaa tukee poikkeuksellisen häiritsevä ja levoton ääniraita. Hälyäänet, musiikki ja jälkiäänitetyt repliikit muodostavat yhtenäisen äänikudoksen, joka toimii ikään kuin elokuvan äärimmilleen jännittyneenä, pelon valpastamana hermona. Se muistuttaa haudanvakavasta ja vaarallisesta pelistä, joka on käynnissä pinnaltaan kevyen seikkailun ja vapaudentunteen alla.
Äänikikkailun haittapuolena on, että repliikeistä ei aina saa selvää ja että näyttelijöiden suunliikkeet eivät osu yhteen repliikkien kanssa.
Päähenkilöiden huumehöyryistä näkökulmaa on nähtävästi haluttu korostaa elokuvan värityksessä. Kuvauksessa on käytetty värisuodattimia, jotka antavat elokuvan pintatasolle karkkivärisen, epätodellisen hohteen.
Väritys ja äänikikkailun haittapuolet eivät välity kuvailutulkkauksesta, koska teknistä kuvailua on vaikea uittaa tarinan kulkua tukevaan kuvailuun. Se vieraannuttaisi katsojaa rikkomalla elokuvan luoman illuusion. Teatterissa tällaista tietoa tarjoillaan näytöstä edeltävässä ennakkokuvailussa, jollaista kaipaisi joskus, edes lyhyesti, myös elokuviin.
Sairaan kaunis maailma päättyy opetukseen, mutta se annetaan tyylikkäästi ja epäsuorasti graffitina, nuoren itsensä maalaamana.
Takaisin kasarille
Pitkä kuuma kesä (A Long Hot Summer, 1999) on usein määritelty komediaksi, mutta tarkkaan ottaen se on draamakomedia, koska se sisältää Patun (Unto Helo) kasvutarinan. Pelle Miljoonaa ihaileva Patu haaveilee biisinteosta ja pääsystä Tavastian lavalle. Hän päätyy joensuulaisbändin, Kalle Päätalon, manageriksi ja oppii railakkaan matkan varrella jotain rehellisyydestä, rakkaudesta ja ryhmädynamiikasta.
Pitkä kuuma kesä on myös epookki, joka kertoo fiktiivisin hahmoin suomalaisen rockin läpimurrosta 1980-luvun alussa. Yksi Suomirockin pääkaupungeista oli Joensuu, Alangon veljesten kotikaupunki. Sopivaa tietenkin on, että Ilkka Alanko esiintyy elokuvassa cameoroolissa The Hectors -yhtyeen jäsenenä.
Perttu Lepän ohjaustyö on parantunut vanhetessaan: elokuvan elämänmyönteisyys on vailla vertaa. Kuten Lampelan nuorisoelokuvassakin, nuoret amatöörinäyttelijät tuovat nuorten rooleihin todentuntua, kun taas ammattinäyttelijöitä tarvitaan nopeissa ja sketsinomaisissa vanhempien luonnerooleissa. Esimerkiksi Risto Salmi tekee hykerryttävän suorituksen Lajusen isänä ja Pekka Valkeejärvi Jimin isänä.
Perttu Lepän mukaan Pitkä kuuma kesä kuuluu eräänlaiseen kolmen nuorisoelokuvan sarjaan. Trilogian muut osat ovat Helmiä ja sikoja (Pearls and Pigs, 2003) ja 8 päivää ensi-iltaan (8 Days to Premiere, 2008). Lepän tuotannon erikoisuus on, että siinä esiintyy osin samoja hahmoja, näyttelijöitä ja teemoja ikään kuin hän kehittelisi omaa nuorisouniversumiaan: Helmiä ja sikoja -elokuvassa esiintyvät niin Unto Helo, Timo Lavikainen, Konsta Hiekkanen kuin Pekka Valkeejärvikin, nyt uusissa rooleissa. Ihmeellistä kyllä, yhdestä hahmosta tuli myös todellinen: Konsta Hiekkanen, joka näytteli Kalle Päätalon kitaristi Jimiä, loi muusikonuran leffan jälkeen juuri nimellä Jimi Pääkallo.
Siinä missä Pitkä kuuma kesä on taidokas epookki 1980-luvusta ja Pelle Miljoonan ajasta, Tapio Suomisen ohjaama Täältä tullaan, elämä! (Right on, Man!, 1980) on sitä aikaa itseään – elokuva pärähtää käyntiin ohjaajan vaimon synnytyksellä ja Pellen kappaleella Juosten kohti elämää.
Täältä tullaan, elämä! kertoo tarkkailuluokan Jussista, joka on juuri saamassa elämästä kiinni – luokasta on löytynyt hänelle kavereita ja luotettava opettaja, Pappa – kun hyvää tarkoittava byrokratia kääntää tilanteen päälaelleen: juuri hyvä käytös uhkaa viedä hänet pois siitä ympäristöstä, joka on hänen hyvän käytöksensä saanut aikaan.
Estääkseen paluun tavalliseen luokkaan Jussi ajautuu kaverinsa kanssa pieniin pahantekoihin, jotka kärjistyvät vähitellen vakavammaksi yhteenotoksi sekä virkavallan että oman perheen kanssa.
Kati Outinen nähdään Lissun roolissa Jussin ihastuksena, vielä amatöörinä ensimmäisessä roolissaan, ja Lars Svedberg tekee hyytävän roolisuorituksen Jussin isänä.
Elokuvan kohtalokkuuden tuntua kasvattaa se, että pienillä rikkomuksilla on odottamattoman suuret seuraukset: hyvä tarkoitus kääntyy huonoksi, ja sattumalla on ratkaiseva sanansa sanottavana siellä, missä sosiaalinen draama tavallisesti luottaisi tiukkaan, traagiseen syy-yhteyteen. Moni aikuinen näyttäytyy uskomuksissaan sokeana ja typeränä, ikään kuin nuorelle ei suotaisi mahdollisuutta edes erehtyä – mutta asetelma ei ole mustavalkoinen, sillä elokuvan empaattisin hahmo löytyy yllättäen juuri koulun sisältä, tarkkailuluokan omasta opettajasta Papasta. Esa Niemelä ja Pertti V. Reponen tekevät Jussin ja Papan rooleissa unohtumattomat roolisuoritukset.
Elokuva huipentuu kuin Hollywood-elokuva ikään ikonisen rakennuksen huipulle, Makkaratalon makkaralle. Loppu kallistuu synkkään ja traagiseen: kehä sulkeutuu ja uusi on avautumaisillaan. Silti siihen on kätketty toiveikkuutta, melkein vetoomus katsojalle: katkaiskaa kierre. Viimeisessä kohtauksessa luokkaan astuu uusi oppilas, mutta katse pysähtyy myös Jussin tyhjään pulpettiin, johon hän on kaivertanut nimikirjaimensa. Yksityiskohta on tavattoman koskettava, koska se on yhtä aikaa kaksi asiaa: oma nimi, ”tässä olin minä, Jussi”, ja universaali vapauden huuto.
Uudenlaisia arvoja
Ohjaaja Mikko Niskanen teki 1960-luvulla merkittävää pioneerityötä nuorisoelokuvan parissa elokuvillaan Käpy selän alla (Under Your Skin, 1966) ja Asfalttilampaat (1968).
Käpy selän alla on pinnaltaan kepeä elokuva, jossa kaksi pariskuntaa tulee telttailemaan maaseudulle, järven rantaan, ja pitää hauskaa sielunsa kyllyydestä. Eero Melasniemi esittää lujatahtoista Santtua, joka päättää vapauttaa Kirsti Wallasvaaran esittämän Leenan tätä kahlitsevasta neitsyydestä. Kolmiodraama on valmis, kun Leena sattuu olemaan Timpan (Pekka Autiovuori) tyttöystävä. Santun tyttöystävä Riitta (Kristiina Halkola) ei katso tietenkään tilannetta hyvällä.
Kolmiodraama ui ikään kuin ilonpidon soosissa, kepeän pinnan alla. Jännite kasvaa hiljalleen etenkin sen kautta, mitä ei sanota ääneen – merkitsevistä katseista ja tuskasta, kunnes se purkautuu lopussa. Hahmojen viimeiset repliikit antavat koko elokuvalle lopusta alkuun aukeavan tulkinnallisen fokuksen.
Elokuva edustaa suomalaisen elokuvan uutta aaltoa, ja se piirtää terävän kuvan 1960-luvun nuorten kulttuurista ja radikaalista arvomaailmasta. Elokuva asettaa katsojan punnittavaksi sellaisia teesejä kuin että uskollisuus ei ole välttämätön hyve tosirakkaudessakaan. Tai että vapauden ja rakkauden rohkea etsiminen johtaa vääjäämättä tekoihin, joita joku voisi nimittää harkitsemattomiksi tai moraalittomiksi. Jälkimmäinen teesi lienee tunnistettava monen nuoruudesta. Vaikka omatunto muistuttaa näistä teoista, eivät ne varsinaisesti kaduta, koska ne liittyivät välttämättömään rajojen kokeiluun ja etsintään.
Elokuva kuvaa myös seksuaalista vapautumista rohkeasti häpykarvoja myöten. Ajalle ominaista tietysti on, että miehen katse dominoi ja että nainen paljastetaan täysin, mutta miestä ei. Olisi ollut liian radikaalia, jos leffa olisikin käsitellyt miehen, Timpan, neitsyyden ”ongelmaa”.
Leena (Kirsti Wallasvaara) saa lopussa vaikuttavimmat repliikit, mutta mieleenpainuva on myös Pekka Autiovuoren roolityö Timppana. Hän on pinnaltaan hilpein vedellä läträäjä, mutta kuitenkin loppuviimein melankolisin ja arvoituksellisin hahmo, joka jää mietityttämään. Hänen hiljaiset hetkensä ovat vahvoja, täynnä preesensiä ja staminaa, jonka kuvailutulkkaus onnistuu välittämään. Myöhemmin Autiovuori tuli suurelle yleisölle tutuksi Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmasarjan Richard Lammina sekä usein sekoilevana lastenohjelmien äänenä.
Sekä ilonpito että tunnepurkaukset ovat Niskasen tyylille ominaisesti voimakkaan ekspressiivisiä ja taiteellisia. Dialogiin on saatu karaktääriä improvisoimalla osa siitä ja oikea maalaistalon isäntä Kasperi Manninen (roolinimeltään Kasperi Lauhanen) tuo elokuvaan juurevuutta. Avantgardistista otetta on siinä, miten Niskanen tuo elokuvaan ajalle ominaisen elokuvatähdistä unelmoinnin: Anneli Sauli esittää itseään läheisellä kesämökillä lomailevana märkänä unena.
Elokuvan kuvailutulkkaus toimii hienosti ehkä rakastelukohtausta lukuun ottamatta. Siinä kuvauskulmat ja toiminta luovat sekavan kokonaisvaikutelman.
Käpy selän alla -elokuvan kuvailutulkkaksesta ja hienosta luennasta vastasi Pilvi Ahonen ja kuvailutulkkauskonsulttina toimi Heikki Ekola.
Pilvi Ahonen ja Mikko Pöntys ovat Ylen uusia suomenkelisiä kuvailutulkkeja. Uusien kuvailutulkkien koulutus liittyy Ylen entisen kuvailutulkin, Kirsi Lehikoisen, eläköitymiseen. Hän jatkaa onneksi alalla freelancerina.
Muutoksiin liittyvä suurin uutinen on, että Yle saa kaikkien aikojen ensimmäisen suomenruotsalaisen kuvailutulkin, Jessica Lindströmin. Hänen työparinaan toimii niin ikään suomenruotsalainen uusi kuvailutulkkauskonsultti Tessa Bamberg. Heidän ensimmäinen projektinsa on kuvailutulkkaus Mauri Kunnaksen Julledigt i Korvatunturi (Korvatunturin joululoma, 2025) -animaatioon, joka tulee kuvailutulkattuna niin suomeksi kuin ruotsiksi joulun lähellä. Ylen hieno yhdenvertaisuustyö näyttää siis jatkuvan ja laajenevan myös vähemmistökielen puolelle, millä on iso merkitys sekä suomenruotsille kielenä että suomenruotsalaisille näkövammaisille.
