Päivä, jona kaikki hajosi: Luku 2
Anne Huttunen ja Satu Linna
15.11.2026
Ikäneito Hildur Sandström:
”Minun täytyy estää onnettomuus.”
Teksti: Anne Huttunen
Tiesin, että tänään tapahtuisi jotain pahaa. Minä tiesin, mutta kukaan ei uskonut minua. Piiat ja rengit kutsuvat minua Hullu-Hiltuksi. Sukulaiseni eivät koskaan kiinnitä mitään huomiota minun puheisiini. Tänään, kun siitä kauheasta tapahtumasta tuli kuluneeksi päivälleen sata vuotta, heidän olisi pitänyt kuunnella minua. Olisi pitänyt!
Tohtori Nilsson kävi taas katsomassa Hedwigiä ja tuli sitten minun luokseni Marianna vanavedessään. Hän tarkkaili minua oudon tutkivasti ja kysyi, olenko alkanut tuntea itseni yksinäiseksi sen jälkeen, kun minut Henrikin kuoltua siirrettiin asumaan länsisiipeen.
”En tietenkään”, minä vastasin. ”Sara asuu viereisessä huoneessa ja Mariannakin käy usein juttelemassa meidän kanssamme.”
Tohtori katsoi minua silmiin ja kysyä töksäytti:
”Eivät kai piiat tai rengit kiusaa Teitä?”
Kun pudistin päätäni, hän jatkoi:
”Mikä sitten on hätänä?”
Olin vähällä kertoa hänelle. Tohtorin ystävällinen hymy ulottuu silmiin saakka, mutta en voi luottaa häneen. Kyllähän minä arvasin, mitä hänellä oli mielessään. Joko Hedwig tai Karl on pyytänyt häntä etsimään minulle jonkin sopivan hoitopaikan. Eivät he rakasta minua niin kuin autuaasti poisnukkunut Henrik-veli. He luulevat, etten minä huomaa sitä. Minua ei oteta lukuun, mutta kyllä minä kaikenlaista huomaan. En halua muuttaa minnekään. Olen kuullut sellaisista paikoista. Niissä pidetään ihmisiä vankeina, pakotetaan syömään karvaita lääkkeitä ja ottamaan vuoroin tulikuumia ja jääkylmiä kylpyjä. Niinpä vastasin tohtorille, ettei minulla ole mitään hätää.
Mutta tietenkin minulla on. Meillä kaikilla on. Satavuotias kirous täyttyy tänään.
Kun tohtori ja Marianna olivat poistuneet, jäin huoneeseeni miettimään, miten voisin estää tulevan tapahtuman. Kävelin edestakaisin ratkaisua keksimättä. Äkkiä kuulin ääniä hallista läheltä Saran huonetta. Miesääni sanoi:
”Voi Sara-neiti. Tiedättekö lainkaan, miten kaunis olette.”
Miehen kiihkeästä äänensävystä ei voinut erehtyä.
Sara vastasi jotain tukahtunutta, koska hänen päänsä kaiketi lepäsi miehen rintaa vasten. Sitten hän kaikeksi onneksi kiiruhti huoneeseensa. Päätäni huimasi ja minun oli pakko istahtaa jakkaralle. Se paha oli siis jo alkanut. Viimeistään illalla kartano roihahtaisi liekkeihin.
Mietin, kuka se mies oli ja harmittelin kehnoa äänimuistiani. Mahdollisuuksia oli kuitenkin vain kaksi, piirilääkäri Nilsson tai tyttöjen soitonopettaja Friman. Oliko tohtori vielä kartanossa? Hänen olisi ollut helppo jäädä taloon puhuteltuaan Hedwigiä ja minua. Ja soitonopettajahan käy täällä melkein joka päivä. Muistin, että hän oli luvannut toimia parin ystävänsä kanssa pelimannina illan tanssiaisissa. Ketään muuta miestä mieleeni ei tullut. Olihan tietenkin Niklas, mutta kaikki tiesivät, että hän aikoi kosia Mariannaa tanssiaisissa.
Pohdin,, oliko vahinko jo tapahtunut. Oliko Sara harjoittanut salavuoteutta joko lääkärin tai soitonopettajan kanssa vai oliko leikki sittenkin vasta alullaan. Miten estäisin tilanteen kehittymisen, kun minua ei koskaan kuunneltu.
Ainakin voisin ehkä estää tulipalon. Oli vain yksi paikka, josta se voisi saada alkunsa. Tanssisali. Katosta riippuu se monihaarainen kynttiläkruunu ja vaikka on kesä, juhlavuuden vuoksi kynttilöitä oli tarkoitus sijoitella sinne tänne. Tiesin, ettei muuta tarvittu kuin että kynttilä putoaisi kruunusta tai kaatuisi pöydällä tai jonkun neidon tai rouvan hameenhelma osuisi liian lähelle. Voisin pyytää Hedwigiä vähentämään kynttilöitä.
Menin Hedwigin luo. Hän riiteli parasta aikaa talousmamselli Hellmanin kanssa hopeiden kiillottamisesta, kaakkujen leipomisesta ja vaikka mistä. Mamselli vastaili hänelle suorastaan röyhkeästi. Hänen poistuttuaan rupesin puhumaan Hedwigille kynttilöistä.
”Taas sinä höpötät turhia”, hän vastasi tylysti.
”Enkä höpötä. Kirouksen langettamisesta tulee tänään kuluneeksi sata vuotta. Kyllä sinä sen tiedät.”
”Kirous ja kirous”, Hedwig tiuskaisi. ”Herranjestas! Miksei minua jätetä rauhaan? Päätäni särkee niin, että jyske kuuluu talleille saakka. Painu tiehesi nyt.”
Tein työtä käskettyä ja hämmästyin, kun soitonopettaja Friman tuli minua vastaan. Hän oli selvästi menossa Hedwigin luo. Salakuuntelu on rumaa, mutta olin utelias. Minullehan ei koskaan kerrota mitään. Ja kuunteleminen todella kannatti. Nyt tiesin, kuka aikoi vietellä Saran. Se kanalja kysyi Hedwigiltä, voisiko Sara säestää tanssiaisissa muutaman kappaleen fortepianolla. Se konna aikoi siis imarrella sokean tyttöraukan pyörryksiin. Ehkä mitään pahaa ei ollut vielä ehtinyt tapahtua. Hedwig kutsui minua selän takana hupsuksi. Mutta itse hän hupsu oli kun suostui Frimanin ehdotukseen. Kun he olivat puhuneet puhuttavansa, asetuin Frimanin eteen ja mulkoilin häntä niin rumasti kuin osasin.
”Että herra Friman kehtaa kohdella sokeaa tyttöä noin”, minä jupisin.
Se roisto kohotteli kulmiaan kuin ei muka tietäisi mistään mitään.
”Mitä neiti Sandström tarkoittaa?”
”Herra Friman kysyy sitä omaltatunnoltaan. On väärin johdattaa nuori neito kiusaukseen ja turmioon.”
”Minähän vain annan Sara-neidille tilaisuuden osoittaa lahjakkuutensa fortepianon soitossa. Sellainen ei minun tietääkseni johda ketään turmioon.”
Käännyin pois olkapäitäni kohautellen. Hänen kanssaan oli turha väitellä, kun hän kerran oli jo päätöksensä tehnyt.
Päätin mennä puhumaan kynttilöistä Karlin kanssa. Mutta kun lopulta löysin hänet, hän vain murahteli:
”Mikä helvetti teitä kaikkia vaivaa? Kaikki te olette tänään minun kimpussani kuin herhiläisparvi.”
En olisi halunnut uskoa sitä, mutta Karl tuoksahti väkeviltä. Hyvänen aika! Oman sisarensa kihlajaispäivänä!
”Painu talousmamsellin luo marinoinesi”, Karl jatkoi. ”Kynttilät kuuluvat hänen töihinsä.”
Poistuin murhemielin. Mamselli Hellman oli niin koppavalla ja kiireisellä tuulella, etten olisi tohtinut mennä häiritsemään häntä. Mutta asia oli tärkeä. Seurailin häntä kyökistä tanssisaliin, ruokasalista pitkämatkalaisille yövieraille tarkoitettuihin kamareihin ja muualle, kunnes sain hänet lopulta pysähtymään. Mutta hän selitti minulle kuin pikkulapselle, että kynttilät kyllä pärjäisivät, kunhan minä en menisi lähelle niitä. Sitten hän hätisti minut lounaspöytään.
Kai minä vähän söin, mutta mikään ei maittanut. Kai pöydässä jostain keskusteltiin, mutta en kuullut sanaakaan. Aterioidessani pohdin kiihkeästi, mitä minun pitäisi tehdä ja ymmärsin, että minulla oli enää yksi keino jäljellä. Pelottava keino.
Nousin pöydästä ja hiivin länsisiipeen aarrekammioon. Tuo pieni, ikkunaton huone oli ollut Henrikin mielipaikka, jonne hän oli vetäytynyt aina, kun jokin asia harmitti häntä tai vaati ratkaisua. Sinne hän oli myös koonnut suvun kalleimmat aarteet: Haukkakahvaisen miekan, kultaisen kynttilänjalan ja venetsialaisen kuvastimen. Katselin kynttilänjalkaa ja mietin, auttaisiko asiaa, jos sytyttäisin uhrikynttilän. Jalassa ei kuitenkaan ollut kynttilää ja parempi niin, koska sekin olisi voinut aiheuttaa tulipalon. Valo riittäisi, kunhan en sulkisi kammion ovea. Menin kuvastimen eteen ja ojensin käteni sen vieressä riippuvaa miekkaa kohti. Se oli ollut hyvin rakas Henrikille. Olihan itse eversti Stålhanske lahjoittanut sen meidän esi-isällemme Breitenfeldtin taistelun jälkeen, vaikka ei sentään ollut tohtinut ehdottaa Pohjolan lumikuninkaalle, että porvarissäätyinen nuorukainen aateloitaisiin sotaurheutensa vuoksi. Voisinko minä olla yhtä urhea? Olisiko minulla rohkeutta vuodattaa omaa vertani? Kuinka paljon minun pitäisi uhrata, jotta kirous väistyisi? Riittäisikö pieni viilto vai pitäisikö minun survaista miekka sydämeni läpi? Tulisiko rakas, edesmennyt Bernhardini minua vastaan? Tartuin käsi vapisten haukanmuotoiseen kahvaan. Mutta ennen kuin ehdin nostaa miekan alas seinältä, näin kuvastimessa takanani lempeät, huolestuneet kasvot ja kuulin pehmeän äänen:
”Mitä täti puuhaa täällä”, Marianna kysyi. ”Olen etsinyt tätiä joka paikasta.”
En halunnut kertoa Mariannalle. Hänkin olisi ehkä sitten pitänyt minua hulluna. Päätin puolustautua vastakysymyksellä.
”Miksi sinä etsit minua, kultaseni?”
”Mamma on määrännyt Barbaran ja minut tunniksi lepäämään ja keräämään voimia tanssiaisia varten. Sarakin saa tulla, koska hän aikoo säestää illalla muutaman tanssikappaleen. Tahtoisiko täti liittyä meidän seuraamme?”
Nyökkäsin kiitollisena ja totesin mielessäni, että minulla olisi sittenkin vielä yksi keino käytettävänä. Saraa täytyi kautta rantain varoittaa syöksemästä turmioon sekä itseään että meitä kaikkia.
Asetuimme salongin lepotuoleille ja Emma-Piika toi meille kupposet kuumaa suklaata ja tarjottimellisen pikkuruisia marenkeja. Marianna tarjoutui jatkamaan Välskärin kertomuksia siitä kohdasta, johon hän oli viimeksi jäänyt lukiessaan Saralle.
”Ei tänään”, Sara sanoi. ”Sinun täytyy kerätä voimia iltaa varten.”
Siinä tarjoutui minun tilaisuuteni.
”Minä kerron teille tarinan”, ehätin sanomaan ja aloitin ennen kuin kukaan ehti väittää vastaan. ”Päivälleen sata vuotta sitten Koivulaakson isäntänä oli nuori, komea Kurt Sandström. Hän rakasti suuresti kihlattuaan Elleniä, joka oli kaunis ja lempeä neito. Häät olivat jo ovella,kun onnettomuus iski.”
Sara ja Marianna kuuntelivat jo kiinnostuneina, mutta Barbara taisi olla omissa ajatuksissaan.
”Ellenin koko perhe sairastui isorokkoon. Yksin hän pelastui, mutta hänen kauneutensa oli mennyttä. Parannuttuaan hän vilkaisi kuvastimesta vain kerran rokonarpisia kasvojaan. Sitten hän kirjoitti Kurtille lyhyen jäähyväiskirjeen, jossa sanoi, ettei Kurt voisi rakastaa rumaa naista eikä hän itsekään jaksaisi elää kauneutensa ja koko perheensä menettäneenä. Ellen juoksi rantaan ja heittäytyi jokeen.
Kurt hukutti syvän surunsa viinaan. Päivälleen sata vuotta sitten illalla hän pudotti humalapäissään sikarin permannolle ja kartano syttyi tuleen.”
”Voiko tuollainen tarina olla tottakaan”, Marianna ihmetteli. ”Jos Koivulaakso olisi palanut poroksi, se ei olisi nyt meidän kotimme.”
”Ei se poroksi asti palanut”, minä jatkoin. ”Suurin osa talosta saatiin pelastetuksi, mutta Kurt tukehtui savuun. Isännäksi tuli hänen nuorempi veljensä, josta me polveudumme.”
”Intressanttia ja kamalaa yhtä aikaa”, Sara totesi ja jopa Barbara näytti joutuneen tarinan lumoihin.
”Pahin on vielä kertomatta”, minä lisäsin.
Omaatuntoani pisteli, kun aioin kertoa sellaista, joka ei lainkaan sopinut siveitten neitojen korville, mutta varoituksen sana oli sanottava. Niinpä minä jatkoin:
”Ellenillä oli kilpailijatar, kaunis mutta häijy Albertina. Hän oli noita, mutta taikakonstitkaan eivät olleet saaneet Kurtia hylkäämään Elleniä ja kääntymään häneen. Molempien kuoltua Albertina paljasti kironneensa koko Sandströmien suvun aina seitsemänteen polveen. Hän kertoi nähneensä Kurtin ja Ellenin rannalla tekemässä sitä, minkä neito saa tehdä vasta hääyönään. Sen nähdessään hän oli langettanut kirouksen. Kuolema ja tulen raivo kohtaisi meidän sukuamme sadan vuoden välein ja muulloinkin aina silloin, jos morsian yrittäisi astua alttarille epäpuhtaana tai kartanossa asuva neito tuottaisi suvulleen ikuisen häpeän. Muistakaa tämä, tytöt, vaikka olisitte kuinka rakastuneita.””
Marianna oli kalvennut, mutta Barbara kehtasi ruveta nauramaan.
”Tietenkin muistamme, täti. Muuten olisimme arvottomia avioliittomarkkinoilla eikä kukaan meistä halua saada ikuista häpeää ja joutua papin nuhdeltavaksi kuten vaikka Kreeta Jaakontytär.”
”Joskus tytöt tekevät sen, kun eivät tiedä, mitä pitää varoa”, Marianna totesi mietteliäästi. ”Mekään emme tiedä. Mamma kai kertoo minulle ennen häitä, jos suostun Niklasin kosintaan.”
Marianna oli oikeassa. En pystynyt varoittamaan Saraa kunnolla, koska en itsekään tiennyt, mistä siinä tarkkaan ottaen on kysymys. Minä en päässyt alttarille saakka. Rakas Bernhard ja minä kyllä vaihdoimme muutamia tulisia suudelmia. Ehkä minä lankesin syntiin tietämättäni hänen kanssaan, koska kirous iski meihin, vaikka sillä kertaa ei syttynyt tulipaloa.
”Oli miten oli”, Barbara huomautti. ” Täti ei voi tosissaan uskoa moiseen palturiin. Noitia ei ole olemassa nyt eikä niitä ollut sata vuotta sittenkään.”
Mitään enempää en Saran hyväksi voinut tehdä, koska hän tahtoi puhua kahden kesken Mariannan kanssa. Menin kirjastoon. Tiesin, että lasivitriinissä, jonne isoisävainaja oli koonnut ikivanhoja kirjaharvinaisuuksia, oli 1600-luvulla laadittu loitsukirja. Sen oli koonnut eräs kansatieteitä harrastanut esi-isämme. Vaikka Henrikiä ja minua oli lapsina kielletty koskemasta vitriinin harvinaisuuksiin, olimme salaa hiipineet kirjastoon nauramaan verenseisatusloitsuille, sairaiden kotieläinten parannuslitanioille ja muille päättömyyksille. Vasta onnettomuuteni jälkeen olin oppinut ottamaan taikuuden todesta. Siirtelin kirjoja varovasti, kunnes löysin etsimäni. Toivoin löytäväni kirjasta loitsun sukukirousten poistamista varten. Avasin vitriinin ja otin kirjan käteeni. Sen vanhuuttaan haurastuneet lehdet hajosivat käsissäni pudoten permannolle. Taisteluni oli hävitty. Jäin kyyhöttämään kirjastoon kädet sylissä, tylsästi eteeni tuijottaen, kunnes oli aika pukeutua juhlapukuun.
Tälläkään kertaa minun ei ollut sallittua osallistua tanssiaisiin. Tavallisesti katselin mielelläni naisten pukuja ja koruja ja sulokasta liikehdintää porrastasanteelta. Mutta nyt olin levoton. Kynttilöitä oli liikaa siellä sun täällä. Sara soitti kauniisti. Oli riipaisevaa tietää, että suurta lahjakkuutta seuraa kaamea kirous. Hänelle ja minulle oli varattu oma illallispöytä yläkerran keltaiseen huoneeseen, mutta Sara ei tullut sinne. Aterioin yksin ja palasin portaiden yläpäähän. Friman ja hänen työtoverinsa soittivat sitä valssia, jota olin kauan sitten tanssinut Bernhardin kanssa. Kohotin varovasti helmojani ja aloin tanssia tasanteella. En koskaan unohda Bernhardin käden lämpöä uumallani, hänen sinisilmiensä kirkasta loistetta ja matalaa kuiskausta:
”Rakkaani, pian olemme yhdessä ikuisesti.”
Ikuisesti. Voi, milloin tuo ikuisuus alkaa?
Äkkiä soitto taukosi. Kuului hälinää ja kirkunaa. Ihmiset ryntäsivät ulos talosta. Nyt tuntui jo savun hajua, mutta tanssisalissa ei näkynyt liekkejä. Juoksin alakertaan. Savu tuli länsisiivestä. Tietenkin sieltä, Saran huoneesta.
Nyt seison ulkona katselemassa roihua. Kirous on täyttynyt. Kukaan ei ollut minua kuunnellut. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei kohtaloa vastaan voi taistella. Länsisiipi palaa, mutta kuka on saanut surmansa? Joku varmasti on. Muuten kirous jää puolinaiseksi.