Huomaamaton alku johti isoihin muutoksiin
Rauni Laihonen
7.6.2026
Nuorena tyttönä elämässäni oli paljon iloa ja valoisuutta. Tapailin ystäviäni ja kävimme elokuvissa, metsäretkillä ja tanssimassa. Eräänä päivänä himmeä lyijykynän jälki synnytti sisimpääni epävarmuuden ja tulevaisuuden näkymät alkoivat vaivata mieltäni. Toisinaan halusin uskoa, että kaikki on hyvin, mutta sisimmässäni tiesin jonkun huolestuttavan muutoksen olevan tulossa.
Olin kesätöissä isossa liikkeessä. Tehtäviini kuului myydä asiakkaille kaupan tuotteita.
Työskentelin Maito- ja sekatavaraosastoilla. Maito-osastolla sai ostaa irtovoita, jota lohkaistiin kymmenen kilon möhkäleestä asiakkaan haluama määrä. Irtomaito tuli isossa tonkassa myymälään ja siihen asetettiin pumppu, jolla pumpattiin asiakkaan kannuun puoli litraa kerrallaan. Nämä onnistuivat oikein hyvin. Se oli mukavaa työtä ja työkavereitten kanssa riensimme tiskin takana helmat ja hilkat heiluen palvellen asiakkaita iloisina.
Toista oli sitten sekatavaraosastolla, jossa myytiin rakennustarvikkeita kuten punamultaa, nauloja ja vernissaa, joiden varastotila oli hämärässä kellarissa. Eräänä päivänä kohdalleni sattui asiakas, joka halusi ostaa vernissaa. Kellarissa täytin asiakkaan pullon kyseisellä aineella. Tuotteen hinta oli merkitty kanisterin kylkeen himmeällä lyijykynätekstillä. En nähnyt kunnolla, vaan arvasin numerot ja lopputuloksena asiakkaan maksettavaksi tuli isompi summa, kuin mitä oikea hinta olisi ollut. Työkaverit ihmettelivät ja minä nolona punastelin, mutta en mistään hinnasta suostunut sanomaan, että en nähnyt.
Elin tavallista nuoren ihmisen elämää huolimatta siitä, että toisinaan tietoisuuteen pyrki ikäviä pilkahduksia tulevasta. Lauantaisin vierailimme sisareni kanssa läheisellä tanssilavalla. Aloimme laittautua jo tunteja ennen karkeloiden alkamista. Sovitimme ja kokeilimme vaatteita vaihdellen niitä yhä uudelleen. Peilailimme ja katsoimme, mikä vaate parhaiten sopi sen lauantain tunnelmaan. Toisinaan naapurin tutut pojat pistäytyivät katsomaan meitä kesken laittautumisen. Seisoin kokovartalopeilin edessä tanssileninki ylläni ja kampasin hiuksiani. Taakseni ilmaantui naapurin ihastukseni ja painoi päänsä päätäni vasten. Siinä sitten katsoimme toisiamme silmiin peilin kautta ja keinahtelimme ja hymyilimme toisillemme. Lämmin tunne liekehti sydänalassani ja oli helppo hymyillä.
Aika kului ja nuoruuden lavat jäivät taakse. Perustin perheen ja syntyi kaksi lasta. Silloin tällöin tuli postilaatikkooni lehtiä, joissa kerrottiin näkövammaisuudesta. Joskus kävi joku kuntoutussihteerikin kotonani. Suhtauduin heihin aika välinpitämättömästi. Lopulta nuo käynnit johtivat siihen, että eräänä päivänä olin matkalla kuntoutuskurssille.
Silloin todella tajusin tilanteen vakavuuden. Oli luovuttava vanhasta tutusta ja annettava uusien muutosten tulla. Se oli surullista ja lohdutonta aikaa. Sitä kautta kuitenkin elämä alkoi saada uuden suunnan. Tutustuin valkoiseen keppiin ja alkunsa sai kahden vuoden mittainen ammattikoulutus. Koin helpotuksen, kun enää ei tarvinnut peitellä huonoa näköä.
Taakse jäivät silmiin katsomiset ja peilailut. Hymyilykin jäi vähemmälle, koska toisen ihmisen kasvot ja hymyilevät silmät eivät enää loihtineet hymyä omille kasvoilleni. Yhä useammin kuljin toisen ihmisen käsipuolessa. Samalla kun näköni vähitellen huononi alkoivat näkövammaistaidot kehittyä kuin itsestään. Valkoista keppiä aloin heilutella heti, kun en enää hävennyt näkövammaani ja oivalsin kepin tuoman turvan.
Kaiken tämän keskellä myönteinen asenne kuitenkin voitti ja jopa innostuneena riensin siinä elämäntilanteessa saavutettaviin vapaa-ajan toimintoihin. Tutustuin toisiin näkövammaisiin ja sitä kautta löysin harrastuksen, jossa pystyin täysillä toimimaan itse, mutta toisen ihmisen toimiessa näkönä ja tietenkin seurana. Aloin opetella melontaa. Se sopi minulle, koska olin liikunnallinen ja pidin vesillä liikkumisesta.
Ostin oman kaksikkokajakin ja liityin Helsingin Humalluodoilla vajaansa pitävään melontaseura Merimelojiin. Sieltä löytyi pitkäaikainen melontakaveri, jonka kanssa joka kevät aloitimme melonnan jo ennen vappua. Osallistuimme vuosittain erilaisiin melontaretkiin ympäri Suomea. Eräänä vuonna Kanoottiliitto järjesti Suomi Meloo -tapahtuman Lohjalta Raumalle. Eräs vaihtopaikka oli Taivassalossa, lapsuuteni kototanhuvilla ja tähän tapahtumaan piti päästä mukaan.
Aloin pikkuhiljaa puhua melontakaverilleni osallistumisesta juuri tuohon tapahtumaan. Hän innostui heti ja pyysimme kolmannen henkilön autonkuljettajaksi, joka kuskasi meitä ja kajakkia melontaosuuden jälkeen seuraavalle paikkakunnalle.
Yksi melontaretken kohokohdista oli poikkeaminen kotikaupungissani Turussa Aurajoelle. Satapäinen kajakkiryhmä täytti joen, kun etenimme Tuomiokirkkosillalle asti. Takaisin merelle meloimme rintarinnan ja peräkkäin melkein kosketusetäisyydellä toisten kanssa. Turun linnan kohdalla kelluimme hitaasti. Näkevät ihailivat linnaa ja minä kuuntelin heidän tarinoitaan siitä, miltä linna näytti joelta päin.