Ina Hoffren, hiljainen puurtaja
Teuvo Ruponen
22.5.2024
Helsingin sokeainkoulussa ehti runsaan sadan vuoden aikana olla suuri joukko opettajia ja muuta henkilökuntaa. Osa heistä oli voimakkaita, ulospäin suuntautuneita persoonia, osa taas hiljaisia puurtajia. Tähän viimeksi mainittuun joukkoon kuuluu apuopettaja Ina Hoffren. Hänen nimensä tuli tunnetuksi aikanaan opettajan työn lisäksi lukuisissa pistekirjoissa, joissa luki ”painanut Ina Hoffren Helsingissä”. Millainen ihminen hän sitten oli?
Ina Hoffren syntyi Tohmajärvellä 8.päivänä marraskuuta 1865 eli runsas kuukausi Helsingin sokeainkoulun aloittamisesta. Hän kuoli Helsingissä diakonissalaitoksen Elin-kodissa helmikuun 27. päivänä 1942 76-vuotiaana. Helsingin sokeainkoulun oppilaana hän oli ajalla 15.1.1878 – 1.6.1887. Oppilasnumero oli 24.
Inan vanhemmat olivat, isä tehtaan kirjuri ja maanviljelijä Petter Gustaf Hoffren ja äiti Emma Ottiliana Salow. Ina oli sisarussarjan kolmastoista lapsi.
Suoritettuaan Helsingin sokeainkoulun kurssin keväällä 1887 Ina siirtyi saman vuoden syksynä mainitun koulun palvelukseen työskennellen valmistavan luokan opettajana 42 vuotta. Hän opetti pääasiassa äidinkieltä, laskentoa ja ns. Fröbelin töitä. Ylemmän luokan tytöille hän opetti käsitöitä, muun muassa kookoslankamattojen ja niinilaukkujen tekoa. Apuopettajan toimen ohella Ina Hoffren toimi opettajana myös sokeiden naisten työkodissa opettaen muun muassa mattotöitä.
Ina Hoffren opetti myös kuurosokeita ja hoiti asuntolan valvontatehtäviä ja ohjasi Helsingin sokeainkoulun kesäleirejä. Kielenä oli sekä ruotsi että suomi.
Entiselle oppilaalleen Ina oli kertonut, että hän koulusta päästyään ei ollut kuvitellut voivansa tulla opettajaksi. Olipa vain aikonut asettua kotiin äitinsä avuksi karjan hoidossa. Koulusta lähtiessään oli hän kuitenkin saanut matkalipun, joka oikeutti sekä menoon että paluuseen. (sellaisia lippuja annettiin vain oppilaille, joiden piti jatkaa opintojaan. (Varjojen mailta 4/1942 ”Ina Hoffren”)
Kun syksy tuli, juolahti hänen mieleensä ajatus, entäpä jos käyttäisi saamansa lipun ja kävisi katsomassa, mitä ne siellä rakkaassa koulussa puuhaavat. Hän meni, katsoi ja jäi. Kadehdittava ei toimi todellakaan ollut. Työtä runsaasti ja palkka pieni varsinkin alkuaikoina. Opettajavoimia samoin kun muutakin henkilökuntaa oli verrattain vähän, mutta oppilasluku kasvoi vuosi vuodelta. Kun Ina Hoffren asui koulussa ja oli luonteeltaan työtä pelkäämätön, käytettiin hänen apuaan mitä moninaisimmilla aloilla, joilla oikeastaan ei ollut mitään tekemistä hänen varsinaisen opettajan toimensa kanssa.
Opettajana hän oli täsmällinen, perusteellinen ja tunnontarkka yrittäen juurruttaa näitä ominaisuuksia oppilaisiinsakin. Hän oli erittäin tarkka ja vaativa. Hän kiersi luokassa oppilaan luota toisen luo ja etsi virheitä sekä neuvoi koko ajan jokaista sananmukaisesti kädestä pitäen. Hän sai järjestyksen luokassa hyvin säilymään, vaikka ei nähnyt juuri lainkaan. Välituntien valvontaan Ina Hoffren myös osallistui yhdessä erään toisen opettajan kanssa.
Sirkka Lehtivaara (o.s. Kiander) on kertonut, että hän oppi pistekirjoituksen neiti Hoffrenin opetuksella. Hän kertoi esimerkin opettaja Hoffrenin järjestyksenpidosta luokassa. Kun Sirkka ollessaan ensimmäistä lukukautta koulussa oli saanut kuulla, että neiti Hoffren ei näe, hän ajatteli, että luokassa voi neiti Hoffrenin huomaamatta liikkua ja mennä tekemään toisille kiusaa. Hän lähti liikkeelle, mutta joutui heti opettajan käsiin. Tytön kengät narisivat hiukan ja sen tarkkaava opettaja heti huomasi ja sai tytön kiinni. Tyttö sai ansaitsemansa nuhteet eikä sen jälkeen yrittänytkään lähteä paikaltaan. (Lehtivaara 1974)
Muistokirjoituksessa 1942 nimimerkki Entinen oppilas mainitsi, että ”Meistä oppilaista oli Ina Hoffrenin luonteessa jotakin suljettua ja umpinaista, karuakin, mutta tuon karun pinnan alla sykki lämmin sydän. Hän kätki sielussaan suurta kaunista unelmaa, jonka toteuttamisen hyväksi hän oli valmis uhraamaan paljonkin.”
Aistivialliskoulu-lehdessä 1929 numero 6 – 7. luonnehdittiin Hoffrenin työtä hänen jäädessään eläkkeelle näin:
”Pitkä, sitkeän aherruksen täyttämä työpäivä, vaikeudet hiljaa kannettu, työtunteja ei koskaan laskettu, ei väsymystä valitettu. Kuvaavaa on, että neiti Hoffren koko opettaja-aikanaan oli nauttinut virkavapaata ensimmäisen ja myös viimeisen kerran kevätlukukaudella 1929. Kaikki neiti Hoffrenin työ oli tapahtunut mitä suurimmassa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa. Hänen vasen kätensä ei todellakaan ole tiennyt siitä hyvästä, mitä oikea näinä pitkinä vuosina niin uupumatta on tehnyt. Siinä palveluksenvirassa on kaikki annettu alttiiksi. Mitään ei ole pyydetty säästää omaksi hyväksi.”
Ainakin 1890-luvulla Hoffrenista käytettiin nimitystä apuopettaja. Helsingin sokeainkoulu sai toisen apuopettajan viran vuodesta 1900 alkaen. Apuopettajat työskentelivät yleensä valmistavalla osastolla ja ala-luokilla ja heille kuului myös asuntolan valvomistehtäviä. Heillä oli vielä 1900-luvun alussa varsin korkeita viikkotuntimääriä opetusta, vaikka muiden opettajien tuntimäärät olivat alentuneet. Esimerkiksi lukuvuonna 1900 – 1901 apuopettajan tuntimäärä oli 42 ja puoli tuntia viikossa.
Naisopettajan palkka ilman ikä- ym. erilaisia lisiä oli 1890-luvulla 1750 markkaa ja nousi lukuvuonna 1903 – 1904 2100 markkaan. Apuopettajan palkka oli vuonna 1900 800 markkaa vuodessa ja nousi vuonna 1904 1200 markkaan vuodessa.
Alhaisin palkka oli Helsingin sokeainkoulun toisella apuopettajalla, näkövammaisella Ina Hoffrenilla. Hänelle maksettiin palkkaa vain 800 markkaa vuodessa. Kun hänet valittiin syksyllä 1904 hoitamaan toista apuopettajattaren virkaa, määrättiin hänen palkakseen 1200 markkaa vuodessa. Pienempi palkka perustui ilmeisesti siihen, että Hoffrenilta puuttui muodollinen apuopettajan pätevyys. Vuonna 1910 keisari myönsi kuitenkin käskykirjeellään Ina Hoffrenille henkilökohtaista palkanlisää 600 markkaa vuodessa. Täten hänen palkkansa oli myöhemmin 1800 markkaa vuodessa.
Ina Hoffren teki yhteensä kuusi opintomatkaa Ruotsiin vuosina 1890 – 1910.
Näillä matkoilla hän tutustui sokeain opetukseen ja hoitoon Upsalan, Tomtebodan, Weksjön, Vänersborgin ja Kristianehamnin laitoksissa sekä harjoitteli pistekirjojen painamista.
Näillä lukuisilla Ruotsin matkoillaan hän sai tuoreita vaikutteita sokeain opetuksesta ja hänelle avautui uusia avartuneita näköaloja.
Vuonna 1889 Ina Hoffren lähti saamansa apurahan turvin Norjaan tutustumaan siellä juuri hiljattain aloitetun pistekirjoituksen painamiseen. Saatuaan opin Norjassa hän aloitti kirjan painamisen Helsingissä. Tarvittavat koneet ja välineet hänelle lahjoitti 1890 hänen ruotsalainen ystävättärensä neiti Anna Vikström. Samainen Anna Vikström oli lahjoittanut ensimmäiset Suomeen tuodut pistekirjat Helsingin sokeainkoululle 1880-luvun alussa.
Tilat kirjapaino sai aluksi Helsingin sokeainkoulusta. Kesäkuun 1. päivänä 1906 Sokeain Ystävät ry luovutti Hoffrenin painon käyttöön tilat Arlasta eli miesten työkoululta. Hoffren asui sokeain kodissa samassa pihapiirissä.
Sokeain Ystäväin Kuopion haaraosasto oli hankkinut oman pistekirjapainon vuonna 1895. Kuopion sokeainkoulu puolestaan hankki oman pistekirjapainon 1904. Näiden kuopiolaisten kirjapainojen toiminta loppui ilmeisesti jo muutaman vuoden jälkeen 1908. Helsingin sokeainkoulu hankki oman pistekirjapainon vuonna 1912. Suomen Sokeain liitto puolestaan hankki stereotyyppikoneen lehtiensä painamista varten 1930.
Hoffrenin kirjapaino painoi ainoana pistekirjoja 1920-luvulla. Sune Orellin 1937 laatimassa luettelossa Suomessa painetuista sokeain kirjoista on lueteltu noin 9 sivua kirjapainossa painettuja pistekirjoja. Näistä lähes puolet on painettu Ina Hoffrenin painossa.
Sokeain Ystävät ry otti 1929 vastatakseen Hoffrenin kirjapainon taloudesta. Samana vuonna vanha kirjapaino korvattiin uudella sähköpainokoneella ja paino muutti nimensä Sokeain Ystäväin kirjapainoksi. Hoffren jatkoi työtään kirjapainossa vielä vuosia.
Tiettävästi ensimmäinen kirja Ina Hoffrenin painamana ilmestyi vuonna 1891. Siitä lähtien hän käytti kaikki liikenevät varansa tähän työhön. Hän painoi suuren määrän pistekirjoja, muun muassa sokeainkouluille. Pistekirjojen käyttö yleistyikin 1890-luvulla nopeasti lukemisen opetuksessa.
Ensimmäisen kaunokirjallisuuteen kuuluvan painetun pistekirjan kustansi Sokeain Ystävät ja se painettiin Hoffrenin painossa 1895. Teos oli Runebergin ”Vänrikki Ståhlin tarinat”.
Vuodesta 1891 vuoteen 1936 Hoffrenin toimesta painettiin 66 kirjaa, runsaat 40 prosenttia painetuista pistekirjoista. (Orell 1937)
Sokeainkirjoituksella painettujen kirjojen puute koski Hoffreniin kipeästi ja hänen hartain toivonsa oli voida tehdä jotakin tämän puutteen poistamiseksi. Painokoneen myötä hänelle tarjoutui tilaisuus käydä tuota unelmaansa toteuttamaan.
Hartaana kristittynä halusi Ina Hoffren erikoisesti toimittaa sokeille kohtalotovereilleen hengellistä kirjallisuutta. Hän alkoi omin käsin ja omalla kustannuksella painaa Raamatun osia, rukouskirjoja, hengellisiä lauluja ja muita uskonnollisia julkaisuja. Ensimmäisenä Raamatun osana valmistui Psalttari vuonna 1896.
Ina Hoffren ryhtyi kustantamaan joka jouluksi pistekirjoituslehteä nimeltä Joulutervehdys. Lehdestä ilmestyi ensimmäinen numero Sokeain Ystäväin Kuopion haaraosaston toimesta 1902. Sen jälkeen Ina Hoffren otti asian omakseen. Joulutervehdys ilmestyi suomeksi ainakin vuoteen 1938. Ruotsinkielinen lehti ilmestyi vuosina 1906 – 1937. Vuonna 1900 perustettu sokeain ja näkevien yhteinen yhdistys Käsitysten osallistui ainakin toimitus- ja ilmeisesti myös painamiskustannuksiin. Muilta osin lehti oli Ina Hoffrenin henkilökohtainen joululahja Suomen näkövammaisille. Tuo lehti lähetettiin ilmaiseksi jokaiselle sokealle, joka ilmoitti haluavansa sen.
Lehtivaara muisteli rouva Katri Juvosen kertoneen, että hän ollessaan neiti Hoffrenin apulaisena kirjapainossa kantoi yhdessä tämän kanssa pyykkikorilla postissa lähetettävät lehdet lähimpään postitoimistoon, jonne oli melkoinen matka. (Lehtivaara 1974)
Oskari Lehtivaaran kertoman mukaan kirjat painettiin piirustuspaperille, joka kasteltiin ja sitten kuivatettiin puolikuivaksi erityisen puristimen välissä. Paperi oli kallista, mutta sille painettu teksti oli niin hyvää ja kestävää ehkäpä juuri hyvän paperin laadun ja kastelemisen vuoksi, että kirjat kestivät käytössä useita vuosikymmeniä. (Lehtivaara 1974)
Hoffrenin intoa pistekirjojen painamiseen kuvaa se, että hän ei tyytynyt vain kirjojen painamiseen. Hän teki myös matkan Norjaan 1903. Siellä hän harjoitteli kirjansitomista Kristianian sokeain kodissa.
Suureksi osaksi omalla kustannuksellaan painetut kirjat ja Joululehdet hän jakoi pois joko halvasta hinnnasta tai aivan ilmaiseksi.
Kirjojen menekin yhä kasvaessa palkkasi hän kirjapainoonsa apulaisen voidakseen lahjoittaa enemmän kirjoja sokeille. Useita puutteessa olevia hän myös aineellisesti tuki ja auttoi, mutta voidakseen tehdä sitä, oli hänen itsensä elettävä sitä vaatimattomammin ja luovuttava paljosta, jota muuten olisi voinut suoda itselleen.
Aherrus kirjojen parissa oli Ina Hoffrenin lempityötä. Syksystä 1929 alkaen hän saattoi antautua tähän työhön kokonaan. Vanhuuden lepoa ei hän vielä ajatellut. Nyt vasta oikein olikin kiire alkanut painokoneen ääressä.
Vähitellen alkoivat voimat pettää ja väsymys voittaa, joten työ oli jätettävä ja hänen oli siirryttävä nauttimaan hyvin ansaittua vanhuudenlepoa.
Ina Hoffrenilla riitti aikaa myös järjestötyöhön. Hän kuului maamme sokeain ensimmäisen oman järjestön, ”Käsitysten” perustajiin. Innolla hän uurasti yhdistyksen hyväksi. Hän suoritti suuriarvoisen työn sokeain huollon työsaralla.
Ina Hoffrenilla oli aikalaistodistuksen mukaan ollut voima, joka niin monelta puuttuu. Hän jaksoi nurkumatta tyytyä niihin rajoituksiin, jotka hänen elämässään eteen tulivat.
Hän oli löytänyt omat edellytyksensä ja niistä lähtien rakensi kestävästi, kärsivällisesti. Sellainen työ ei voinut jäädä ilman hedelmää.
Varjojen Mailta –lehden muistokirjoituksen yhteydessä julkaistiin Fredrik von Zansenin kirjoittama runo,
joka ilmentää hyvin entisten oppilaiden arvostusta. (VM 4/1942)
Sun retkesi, tää mainen, se päättynyt jo on. Väsynyt matkalainen on päässyt lepohon. Teit täällä paljon työtä ja paljon uurastit ja sokeuden yötä sä siten valaisit. Jos Herran sana loistaa, sais yöhön sokean, se voisi varjot poistaa, tois rauhan rintahan. Omilla sormillansa jos sanaa lukea vois yön ja varjon kansa, ois siitä tukea. Ois varma opas heillä jo lailla tähtösen, ohjaisi korpiteillä ja auttais perillen. Oi armas Isä, lainaa ja anna apua niin että voisin painaa ma heille kirjoja. Näin sydämesi sanoi, hartaasti rukoili ja mitä pyysi, anoit sen, täytti Luojasi. Tarmolla tartuit työhön ja ryhdyit toimintaan, et valo syttyis yöhön, sokeille Suomen maan. Majoissa rauhan siellä nyt rauhan saavutit, sä sinne kaihomiellä jo kauan halusit.