Kaikki virtaa
Janne Silas
29.6.2026
Istuessani joogamatolla kuuntelen perheeni ääniä. Hengityksemme kulkee samassa rytmissä, tiiviinä ja särkymättömänä kokonaisuutena. Olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin, mutta tie tähän hiljaisuuteen kulki täydellisen särkyvän lasiseinän läpi. Kaikki virtaa, sanoi antiikin Herakleitos, ja vasta nyt ymmärrän mitä hän tarkoitti.
Vielä hetki sitten olin oppikirjaesimerkki menestyksestä. Nelikymppisen insinöörin elämäni oli huolellisesti sommiteltu palapeli, johon kuuluivat kaksi tytärtä, kaksi autoa, portinpieleen ankkuroitu asuntovaunu ja arvostettu asema sovellusasiantuntijana. Uskoin hallitsevani jokaista muuttujaa, kunnes maailma mureni yhdessä työtapaturmassa.
Muistan elävästi ne hallusinaatiot sairaalasängyssä yhdeksän viikon taistelun aikana. Ne olivat surrealistisia välähdyksiä, joissa uni ja todellisuus kietoutuivat toisiinsa. Myöhemmin tajusin, että näin noissa harhoissa etukäteistietoa tulevasta. Insinööriminäni olisi kuitannut ne typerinä hömpötyksinä, mutta nykyinen minäni ei voinut olla uskomatta kokemaansa. Makasin letkuissa tietämättä, että vaimoni kantoi jo lääkäreiltä saatua raskasta salaisuutta. Kaikki valot oli sammutettu lopullisesti. Herätessäni olin täynnä raivokasta kieltämistä ja takerruin kuntoutumiseen kuin oljenkorteen, sillä olin varma, että kyseessä oli vain tilapäinen häiriö järjestelmässä.
Kun palasin kotiin, huomasin perinteisten rooliemme kääntyvän nurinpäin. Vaimoni ei kestänyt katsoa minua, koska hän koki minut nyt vain avuttomaksi raasuksi. Minä taas yritin epätoivoisesti saada otetta uudesta sekasotkusta ja uppouduin kuntoutumisen suohon niin syvälle, että parisuhde jäi kakkoseksi. Meidän välinen juopamme kasvoi päivä päivältä suuremmaksi ja kylmemmäksi.
Ennen onnettomuutta olin matkustanut Hong Kongiin esittelemään yrityksemme mullistavaa ohjelmistoa työnantajani tärkeimpänä asiantuntijana. Palattuani vuoden päästä sokeana takaisin työkentälle roolini muuttui myyntimieheksi. Tein vuoden verran töitä hampaat irvessä osoittaakseni itselleni ja yritykselleni, että minusta oli vielä johonkin. Samaan aikaan vaimoani raastoi ajatus siitä, että koko hänen kuvittelemansa täydellinen elämä oli tuhoutunut vammautumiseni myötä.
Lopulta edessämme oli väistämätön ero. Muutin pois uuden opaskoirani kanssa ja aloin rakentaa elämääni vanhassa kotikaupungissani. Vapaus löytyi tavoilla, jotka tuntuivat muista aivan hulluilta. Koska en voinut enää puristaa rattia, aloin purjehtia, pelata golfia ja annoin saksofonin soinnin täyttää asunnon. Sormeni löysivät tiensä rottinkihuonekaluihin ja ryijylankoihin. Uppouduin avoimen yliopiston filosofian ja historian opintoihin samalla kun vanhat kaverini kaikkosivat, koska he eivät osanneet kohdata sokeaa miestä.
Vaikka nuorena inhosin liikkumista, nyt kävelin opaskoirani kanssa valtavia matkoja. Muutin neljä kertaa ja opin tuntemaan jokaisen kadun ja kulman aivan uusin aistein. Sisälläni poreili uutta tarmoa, ja tapasin lopulta itseäni nuoremman naisen, jonka kanssa elämä asettui uomiinsa. Meille syntyi peräkkäin tytär ja poika, ja pakka oli taas täysin sekaisin. Kaikki oli kuin ennen, mutta silti kaikki oli muuttunut.
Tein täydellisen suunnanmuutoksen ja opiskelin itselleni uuden ammatin. Insinööristä tuli jooganopettaja. Nykyään perheemme matkustaa ja elää aina yhtenä tiiviinä kokonaisuutena. Minulla on edelleen hyvin läheinen ja lämmin suhde nyt jo aikuiseen esikoistyttäreeni, suhde joka sitoo ohuella mutta sitkeällä langalla yhteen entisen ja nykyisen elämäni. Kaikki virtaa, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni minä kellun pinnalla vastustelun sijaan. Olen siirtynyt entisen elämäni tarjoamasta stressaavasta oravanpyörästä aivan uuteen maailmaan. Olen sokea, mutta samalla olen vihdoinkin todella onnellinen.
