Kaksi paljastavaa dokumenttia pohjoisesta
Jarkko Lauri
10.4.2026
Arviossa: Kappale kauneinta Suomea (The Beauty of Errors, 2026). Kesto: 94 min. Ohjaaja: Jukka Kärkkäinen: Tuotanto: Mouka Filmi. Ensi-ilta: 2.4.2026.
Arvosana: 5/5
Pohjoinen intohimo (Arctic Circle of Lust, 2026). Kesto: 97 min. Ohjaaja: Markku Heikkinen. Ensi-ilta 10.4.2026.
Arvosana: 4/5
Teron koira nähdään usein auton kyydissä. Kuva: Mouka Filmi.
Ensi-illassa nähdään kaksi varsin samantyylistä dokumenttielokuvaa, jotka heijastelevat pohjoista mielenmaisemaa. Molemmat tarkkailevat kohdehenkilöidensä arkista elämää hyvin läheltä, jopa kirjaimellisesti iholta. Tämä lähestymistapa tarjoaa katsojalle paljon samastumispintaa, mikä liikuttaa ja jopa kuohuttaa tunteita aina torjuntareaktioihinkin asti.
Kansakunnan olohuone -dokumentti (2009) tarjosi tirkistysaukon kuuden tavallisen perheen olohuoneisiin. Kappale kauneinta Suomea -elokuva jatkaa yhden kohdehenkilön, työttömän Teron ja hänen perheensä tarinaa jossain Oulun lähikylistä, todennäköisesti Temmeksessä.
Tero on päätynyt poikansa Henrin yksinhuoltajaksi. Isovanhemmat, Heikki ja Pirjo, ovat auttaneet, minkä pystyvät, mutta ikääntyminen alkaa vaivata heitä. Elokuva seuraa Henri-pojan kasvamista omilleen ja isän tunteikasta sopeutumista siihen.
Elämää ikkunan takana
Elokuvan näkymättömän pääroolin tekee kuningas Alkoholi. Jos olet tuntenut yhtään alkoholistia, ovat Teron dramaattiset mielenliikkeet varmasti turhankin tuttuja. Mies on kuin William Shakespearen näytelmän kuningas Rikhard II, joka puhuu suurin sanoin kohtalosta, rypee runollisessa itsesäälissä ja kokee maailman murenevan ympäriltään. Syy surkeuteen löytyy tietysti lähes aina muualta kuin itsestä, jopa haamuista. Läheisten kannalta traagisimpia ovat kohtaukset, joissa Tero tuntee syyllisyyttä ja reagoi siihen aina samalla tavalla: uhkaamalla itsemurhalla.
Tero esiintyy itselleen ja muille kuin dramatisoiden omaa kärsimystään ja yksinäisyyttään. Siinä missä Rikhard II luopuu kruunusta ja lopettaa itsetutkiskelunsa särkemällä sen tunnuskuvan, peilin, ei Terolla näytä olevan ulospääsyä kohtalostaan. Dokumentissa peilin symbolisen aseman ottaa Teron kodin ikkuna, jonka takana hän pitää koiraansa aitauksessa. Teron maailma on kuin koira lasin takana: rakkaus ja lohtu on käden ulottuvilla, mutta hän pysyy eristäytyneenä niiden ulkopuolella. Todellisuuden sijaan hän takertuu kaukaisiin unelmiin, kuten Italian matkaan, mutta edes Rooman suihkulähteet eivät tarjoa täyttymystä: sielläkin onni on yhden heitetyn kolikon ja toiveen päässä.
Henrin varsin myönteinen itsenäistymistarina on elokuvan kirkas, toivoa herättävä pintataso, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa synkän tumman pohjavireen, alatekstin, kanssa. Juuri tämä vaiettu pohjavire, kuningas Alkoholi ja menneisyyden säröt, tekee tavallisesta kotoalähdöstä ihmeellisen selviytymistaistelun ja antaa draaman kaarelle syvän, lähes traagisen painon. Vaikka pohjavire on raskas, se ei vaivuta katsojaa epätoivoon. Henrin selviäminen voi tarjota katsojalle vapautuksen kokemuksen: hän edustaa tulevaisuuden toivoa ja on elävä todiste siitä, että kierre voi katketa.
Elokuvan hienous on siinä, ettei se huuda alkoholismista tai moralisoi periytyvästä huono-osaisuudesta alentuvaan sävyyn. Sen sijaan se antaa katsojan oivaltaa jutun juonen itse pienten vihjausten, kuten aukinapsahtavien tölkkien ja vaivaantuneiden hiljaisuuksien kautta, mikä tekee elokuvasta kunnioittavan sekä katsojaa että kohdettaan kohtaan. Elokuva on kuin arjen salapoliisityötä, jossa katsoja pakotetaan katsomaan pintaa syvemmälle ja etsimään tragedian merkkejä arjen poimuista: papan vodkapullon suulta, lasten vaarallisesta rakettileikistä tai mummolan kirjahyllyn puuttuvista valokuvista, jotka edustavat niitä, jotka eivät halunneet tulla dokumentissa nähdyiksi. Kun sitten hiljainen pohjavire nousee pintaan ja Henri sanoo isälleen suorat sanat, se on kuin miekanisku, joka viiltää läpi pitkään tihentyneen jännityksen.
Elokuvan nimi Kappale kauneinta Suomea ja erityisesti sen englanninkielinen vastine The Beauty of Errors, tiivistää elokuvan sielun: se on ylistys rosoiselle kauneudelle ja inhimillisille virheille. Kun Pirjo-mummo asettaa kipulaastaria miehensä alastomalle iholle, intiimi hetki muuttuu yleismaailmalliseksi. Kauneus ei löydy virheettömyydestä vaan meidän kaikkien tunnistamista haavoittuvuuden hetkistä. Henrin keskiluokkainen mummola voisi olla minun mummolani. Osa dokumentin tuottamasta vapautuksen tunteesta tulee oivalluksesta, että jos tämän säröisen perheen arki voi olla kaunista, niin silloin minunkin keskeneräinen elämäni voi olla riittävää ja arvokasta.
Elokuvan tunnelman täydentää taitavasti suunniteltu ääni- ja musiikkiraita. Nimikappaleena kuullaan Erkki Junkkarisen vanha hitti Kappale kauneinta Suomea (1976).
Elokuvan ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja osin myös kuvauksesta vastasi Jukka Kärkkäinen, joka tunnetaan myös Pertti Kurikan Nimipäivät -punkyhtyeestä kertovista dokumenteista Kovasikajuttu (2012) ja Tokasikajuttu (2017).
Rakkauden radikaali alastomuus
Jos Kärkkäisen elokuva iskee suoraan alkoholistiperheen kipupisteisiin, asettaa Markku Heikkisen Pohjoinen intohimo -dokumentti katsojan vielä kovemman emotionaalisen haasteen eteen. Elokuva riisuu suojaukset paitsi kohteiltaan, myös katsojiltaan, pakottaen miettimään hyväksynnän ja rakkauden rajoja suomalaisessa yhteiskunnassa. Biseksuaalisuuteen, monisuhteisuuteen ja irtosuhteisiin liittyvät normit ja ennakkoluulot kohdataan perinteisessä mielenmaisemassa jossain Maaningan tienoilla Pohjois-Savossa.
Petri on perunanviljelijä ja eronnut suurperheen isä, joka on päättänyt elää 25 vuoden kieltäymyksen jälkeen aitoa biseksuaalin elämää. Kumppanikseen hän saa Anun, pullantuoksuisen maatilanemännän, joka joutuu kohtaamaan miehensä toisen puolen ja miettimään, hyväksyykö hän sen ja missä määrin. Petrillä kun näyttää olevan todellinen viidenkympinvillitys. Halu löytää ”kahviseuraa” ja vakituinen mieskumppani naisen rinnalle vaihtuu pian yhden yön suhteisiin ja yhä uusiin rajoja rikkoviin seksihaluihin.
Viimeistään biseksuaalien vertaistukiryhmä iskee katsojan tajuntaan sen, että dokumentti tekee näkyväksi kokonaisen näkymättömän maailman. Kyse ei ole vain Petristä vaan on muitakin salattua elämää eläviä miehiä, tavallisia perheenisiä ja duunareita. Heidän arkiset pulmansa herättävät myötätunnon ja kysymyksen, olisiko heidän elämänsä tämännäköistä, jos yhteiskunta sallisi esimerkiksi moniavioisuuden?
Heikkisen ohjaus ei väistele intiimeimpiäkään hetkiä. Dokumentin visuaalinen kieli on radikaalin lihallista ja aistillista, ja miesten välistä erotiikkaa on kuvattu kaunistelematta, mikä tekee elokuvakokemuksesta toisaalta intiimin ja toisaalta vaivaannuttavan. On kuin katsojalle tarjottaisiin voyeristinen tirkistelyreikä salattuun maailmaan. On kuin olisi katsonut Edvard Munchin Kylpeviä miehiä -maalausta (1907-1908) repeatilla.
Elokuvan emotionaalisessa polttopisteessä kaksi erilaista tarvetta ja haavoittuvuutta törmää toisiinsa lähes traagisella, kysymyksiä herättävällä tavalla. Elokuvan raastavin jännite syntyy katsojan heilahtelusta kahden erilaisen totuuden välillä: samastumme vuoroin itseään etsivään Petriin ja vuoroin perinteistä pysyvyyttä kaipaavaan Anuun. Draaman ydin kiteytyy kohtauksessa, jossa Anu uskoo kerrankin riittävänsä kumppanilleen. Tästä leikataan välittömästi kohtaukseen, jossa Petri tunnustaa, että Anu riittää hänelle naisena mutta mieskaipuu jää. Tämä tunnustus iskee kipeän ristiriidan katsojan mieleen. Se tekee näkyväksi sen, että toisen vapaus ja rehellisyys voi merkitä toiselle riittämättömyyden ja mustasukkaisuudenkin kokemusta. Herää kysymys Petrin vapauden hinnasta: onko kyseessä aito monisuhteisuus vai epäsymmetrinen sopimus, jossa miehen vapaus on mahdollista vain naisen uhrautumisen kautta.
Elokuva herättää väistämättä kysymyksiä dokumentäärisen elokuvaprosessin eettisyydestä ja sen vaikutuksista päähenkilöiden elämään. Katsoja joutuu pohtimaan, miten intiimit kohtaukset on teknisesti taltioitu, ja ennen kaikkea, järkyttyykö Anu nähdessään parisuhteensa ja miehensä salatun elämän valkokankaalla näin paljaana? Herää kysymys siitä, toimiiko elokuva katalyyttisenä paljastajana, joka näyttää päähenkilöilleen jotain sellaista, jota he eivät tosielämässään halunneet nähdä. Itse elämä kun on fragmentaarista, eikä kosketus tai katsekaan voi koskaan paljastaa niin paljoa kuin armoton kamera. Se, mitä katsoja näkee, on enemmän kuin mitä kohdehenkilöt ovat nähneet toisistaan kuvaushetkellä.
Petrin mieskumppaneiden identiteettiä pyritään varjelemaan kuvakulmilla ja peittämällä heidän kasvonsa, lukuunottamatta lausuntataiteilija Matti Kaarlejärveä. Suojaus tuntuu kuitenkin paikoin näennäiseltä ja riittämättömältä. Kun kamera viipyy paljaalla iholla ja tunistettavissa miljöissä, kuten tietyssä kesämökissä, anonymiteetti tuntuu murenevan. Aurinkolasit eivät riitä suojaamaan identiteettiä, jos koko muu keho on jo asetettu näytteille.
Elokuvan käsikirjoittaja-ohjaaja Markku Heikkinen on todellinen näkymättömän näkyväksi tekijä, jonka 30-vuotista uraa määrittää kyky asettua marginaaliin jääneiden puolelle. Palkitussa dokumentissa Ei tietä kotiin (2018) päähenkilö oli afrikkalainen turvapaikanhakija. Olipa kyse sitten pohjoisen kaivostyöläisistä, vanhuksista, mielenterveysongelmaisista tai aikuisviihteeseen ajautuneista nuorista, Heikkinen tekee heistä ymmärrettäviä ilman moralisointia. Tämä tinkimätön rehellisyys kantaa myös tuoreinta dokumenttia, vaikka sitä voikin kritisoida eettisiä ongelmia aiheuttavasta ekshibitionismista.
Dokumenttien kuvailutulkkina toimi Anu Aaltonen ja kuvailutulkkauskonsulttina allekirjoittanut. Kärkkäisen elokuvan haasteena olivat merkitykselliset yksityiskohdat ja Heikkisen elokuvassa alastomuuden ja identiteetin suojaamisen kuvailu.
