Kauhua ja kakaroita
Jarkko Lauri
10.9.2026
Arviossa: Hetki ennen valoa (Blue Baby, 2026). Kesto 87 min. Ohjaaja: Klaus Härö. Levittäjä: B-Plan Distribution. Ensi-ilta 11.9.2026.
Arvosana 5/5
Yön lapsi (Nightborn, 2026). Kesto 92 min. Ohjaaja: Hanna Bergholm. Levittäjä: SF Studios. Ensi-ilta 6.11.2026.
Arvosana 4/5
Suomalainen elokuva elää toista kultakauttaan. Kansainvälisen tason elokuvaa tehdään laajalla rintamalla ja eri genreissä. Tällainen tunne jää, kun on katsonut kaksi ensi-iltaleffaa, Klaus Härön Hetki ennen valoa (2026) ja Hanna Bergholmin Yön lapsen (Nightborn, 2026). Täysin eri genreissä, melodraaman ja kauhun parissa, operoivia elokuvia yhdistää se, että ne molemmat pelaavat tunteilla, joita erilaisen lapsen syntymä herättää. Molemmissa loistavat myös uskomattoman herkät ja rajut naispääosien esittäjät — Laura Birn, Oona Airola ja Seidi Haarla.
Hetki ennen valoa on 55-vuotiaan Härön kymmenes pitkä elokuva. Hänet palkittiin elokuussa Espoon Ciné -palkinnolla elämäntyöstään, ja samalla uusi elokuva sai juhlanäytöksensä. Vanha mestari näyttää, että kyllä sitä vieläkin osataan: olisiko tässä hänen paras elokuvansa sitten esikoisen, Näkymättömän Elinan (Elina – som om jag inte fanns, 2003)? Joka tapauksessa kyseessä on jos ei nyt paras niin ainakin humaanein elokuva, mitä lakkoteemasta on maassamme tehty.
Lakon uhka ahdistaa
Elokuvan käsikirjoitus heijastelee vuoden 2007 tositapahtumia. Tuolloin lähes 16 500 Tehyn sairaanhoitajaa uhkasi joukkoirtisanoutumisella, ellei heidän olojaan ja palkkojaan paranneta. Työtaistelu johti ns. potilasturvalain säätämiseen.
Yhteiskunnallisuus ja olosuhteiden pakko eivät kuitenkaan paina Härön elokuvassa päälle, toisin kuin vaikkapa sosiaalisessa draamassa ja sen työtaistelukuvauksissa. Elokuva lähestyy aihetta tunteiden ja ihmissuhteiden kautta: miltä erikoissairaanhoitaja Inkasta (Laura Birn) tuntuu, kun hoitajan etiikka ja lojaalisuus ammattikuntaa kohtaan ovat ristiriidassa? Ja miltä tuntuu vasta synnyttäneestä Leni-äidistä (Oona Airola), jonka vauva on teho-osastolla, kun sairaanhoitojärjestelmä uhkaa romahtaa? Uskallan väittää, että Hollywood-melodraaman mestari Douglas Sirk olisi Härön elokuvasta ylpeä. Juuri hän oli niin taitava esittämään, Härön tapaan, yhteiskunnallisen ristiriidan ihmissuhdedraaman kautta, oli sitten kyse luokkaerosta, varakkaiden rappiosta tai rasismista.
Härön elokuvassa riittäisi tunnekiemuroita ja ongelmia saippuaoopperan kahteen tuotantokauteen. Inka kamppailee yksinhuoltajana kaiken ajan vievän työn ja vanhemmuuden ristiriidan kanssa, eikä tilannetta helpota tyrannisoiva äiti. Leni elää keskellä uusioperhehelvettiä, jossa aviomies Kari (Jussi Vatanen) on täysin entisen vaimonsa Marian (Petra Ahola) vietävissä.
Hollywoodin tunnekuohun mestareihin nähden Härö on toki skandinaavisempi ja pidättyvämpi, joissakin töissään jopa liialliseen, askeettiseen tyylittelyyn asti. Ensimmäinen kolmannes elokuvasta on silkkaa arjen realismia, jonka jokainen varmasti tunnistaa omakseen. Itse ehdin jo ajatella, että tätähän se on – nykyinen hoitohenkilökunnan paine, vanhemmuus, avioliitto – tunnistan ja samastunkin, mutta entä sitten? Tarvitseeko sitä toistaa näin tarkasti?
Juuri kun olin kyseenalaistamassa leffan dramaturgista pointtia, huomasinkin, että se oli kietonut minut hitaasti mutta vakaasti tunteiden verkkoon. Tunnelma tiheni ensin surulliseksi ja sitten painostavaksi. Harvoin on äitien istuskelu ratikkapysäkillä tai pariskunnan fiilistely meren rannalla tuntunut niin melankoliselta ja runolliselta.
Ja sitten tulevat ne tunnepurkaukset, joiden hurjuudesta, niin uskallan sanoa, Douglas Sirk olisi repinyt pelihousunsa: kun Inkan äiti kiistää kauhealla tavalla Inkan oikeuden poikaansa, ja kun hysteerinen Leni syyllistää ja haukkuu hankalassa tilanteessa horjuvaa Inkaa Eduskuntatalon edessä. Hän ei horju siksi, ettei tietäisi, mikä on oikein, vaan siksi, että liian moni asia on oikein yhtä aikaa.
Elokuva ei niinkään näytä yhteiskunnallista ja moraalista konfliktia vaan räjäyttää sen. Patoutunut tunnelma purkautuu hetkessä, joka tuntuu enemmän ruumiilliselta kuin dramaturgiselta tapahtumalta. Vavahtelin tuolissani Inkan järkytyksen myötä ja liikutuin elokuvan lopusta, joka tietenkin suo katsojalle, melodraaman kaaren mukaisesti, katharsiksen armon ja lohdullisen näyn, jossa oli aistittavissa valoa kyynelten läpi.
Itselleni nämä järisyttävät hetket, jotka olivat yhtä aikaa syvästi kehollisia ja henkis-moraalisia, olivat elokuvan nimen lupaama hetki ennen valoa. Harvoin on elokuvan nimi ilmaissut niin tarkasti sen lajin mukaista juonta. Mutta silti se onnistui riisumaan kriitikolta varustukset.
Hyväsydämisyyden haasteet
Laura Birnin roolisuoritus Inkana on taas jotain sellaista, mitä toinen melodraaman mestari, Frank Capra, olisi arvostanut. Vertailukohdaksi kelpaa James Stewartin roolityö Capran teoksessa Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington, 1939). Kuten Capran elokuvien monet päähahmot, Inka on tavallinen, hyväsydäminen ihminen, joka taistelee kyynistä, kylmää järjestelmää vastaan ja lopulta voittaa sen – ainakin katsojien mielissä – sitkeällä moraalisella integriteetillään. Tässä suhteessa toinen, tuoreempi vertailukohta Birnin suoritukselle voisi olla Paul Newmanin roolityö Sidney Lumetin elokuvassa Ratkaisun hetki (The Verdict, 1982).
Härön elokuvan castingin taitoa on, että mahtavaa Oona Airolaa ei tällä kertaa nähdäkään hänelle jo niin tutussa yksinhuoltajaroolissa vaan hauraana ja järkkyneenä vauvan äitinä. Hän elää Leni-hahmoaan niin täydesti, ettei katsoja muista hänen näyttelijän nimeään.
Muutkin roolityöt ovat yhtä juhlaa vauvasta vaariin. Hahmot ovat elävän tuntuisia ja moniulotteisia. Merja Larivaara piirtää jo pelkällä äänellään hyytävän kuvan Inkan äidistä. Mari Rantasila on määrätietoinen mutta vivahteikas Tuula, ammattiliiton agitaattori, ja Sari Siikander on Maarit, velvollisuudentuntoinen mutta empaattinen lähin esimies.
Kaikki elokuvaproduktion tekijät näyttävät puhaltaneen yhteen hiileen. Moni tekijöistä on Härön vanhoja yhteistyökumppaneita, kuten hänen edellisistä elokuvistaan tuttu kuvaaja Robert Nordström. Upeasta käsikirjoituksesta vastasivat Kirsi Vikman ja Jimmy Karlsson, joiden käsialaa ovat myös Härön aiemmat intiimit draamat Äideistä parhain (2005) ja Rakkaani merikapteeni (2022).
Yhä uudestaan ajankohtainen
Vaikka elokuvan kerronta suhtautuu empaattisesti kaikkiin edustettuihin konfliktin osapuoliin, on se ennen muuta mitä kaunein ylistyslaulu sairaanhoitajille, joiden työn vaikeudesta se kertoo monella tavalla. Paitsi että työ on liian kuormittavaa ja alipalkattua, ovat potilaiden myötä tulevat terveydelliset haasteet käsittämättömät, puhumattakaan heidän käytöksestään, kun itsensä tai läheisen henki ja terveys on vaarassa. Airolan esittämän Leni-äidin hahmo on tässäkin suhteessa psykologisesti täysipainoinen, sillä hän osaa olla potilaana ja potilaan äitinä aivan kamala, mutta silti hänen käytöksensä on koko ajan inhimillisesti ymmärrettävää.
Hoiva-alan ongelmilla on Suomessa pitkä historia, ja ne ovat kärjistyneet 1960-luvun jälkeen konfliktiksi reilun kymmenen vuoden välein, viimeksi vuonna 2022. Tuolloin ilmestyi dokumenttielokuva Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja (2022), joka on hoitajatematiikaltaan lähin vastine Härön teokselle. Susanna Helken ja Markku Heikkisen käsikirjoittama ja Helken ohjaama elokuva toi koskettavasti esiin vanhusten hoitajien loppuunpalamisen, kun he joutuivat jatkuvasti toimimaan oman etiikkansa vastaisesti.
Epäonnistunut hyvinvointialueuudistus ja rajut terveyspalvelujen leikkaukset tekevät Härön elokuvan tematiikasta ajankohtaisen. Elokuvan paradoksaalista taikaa on, että historiallinen konflikti muuttuu ajattomaksi vain kääntymällä yhä uudelleen ajankohtaiseksi.
Härö on ollut uransa alusta asti pienten ihmisten puolella. Näkymätön Elina kuvasi tytön näkökulmasta meänkielisten sortoa Ruotsin Lapissa. Tähän koskettavaan elokuvaan on tehty tänä vuonna kuvailutulkkaus Ylen 100 toive-elokuvaa -sarjassa.
Härön suhde kuvailutulkkaukseen on pitkä ja syvä. Hän kuuluu niiden harvalukuisten ohjaajien joukkoon, jotka tarkastavat itse kuvailutulkkauskäsikirjoituksen ja kommentoivat sitä. Härön Miekkailija (The Fencer, 2015) oli kaikkien aikojen ensimmäinen MovieReading-sovellukseen ladattu suomalainen elokuva.
Verenhuuruinen vauvatarina
Hanna Bergholmin (s. 1980) ohjaama Yön lapsi -kauhuelokuva (Nightborn, 2026) on vihdoin saamassa Suomen ensiesityksensä Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin gaalassa 23.9.2026.
Pääosin englanninkielinen elokuva pääsi Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjaan helmikuussa. Sen jälkeen elokuva on kiertänyt maailmaa ja voitti parhaan elokuvan palkinnon (Cheval Noir) Montrealin Fantasia-elokuvajuhlilla, missä myös pääosan esittäjä Seidi Haarla palkittiin parhaasta roolisuorituksesta.
Uutuus on odotettu, sillä Bergholmin aiempi kauhuelokuva Pahanhautoja (Hatching, 2022) sai paljon kansainvälistä huomiota.
Elokuva kertoo nuoresta parista, joka perustaa kodin suomalaisen Saagan autioon mummolaan. Saagaa esittää Hytti nro 6:sta (2021) tuttu Seidi Haarla. Tämän miestä näyttelee Rupert Grint, joka muistetaan varmasti maailman tappiin asti Harry Potter -leffojen Ronina.
Parin rakkaus saa pian täyttymyksensä ja syntyy poikavauva. Mutta kaikki ei ole kohdallaan: vauvan selässä kasvaa karvaa, häntäluu on liian hyvin kehittynyt ja vauvalle maistuu paremmin veri kuin maito. Vauvan äiti joutuu pohtimaan, hyväksyykö hän lapsen sellaisena kuin se on ja mitä lapsi herättää henkiin hänessä itsessään.
Bergholmin kauhuelokuva nostattaa ihon kananlihalle ja hyytää veren ainakin kaikilta vanhemmuuden kokeneilta, sillä se peilaa taitavasti kaikkia tuoreiden vanhempien kokemuksia: pelkoja, pettymyksiä ja riittämättömyyttä, puhumattakaan lapsen aikaansaamista muutoksista naisen kehoon ja parisuhteeseen. Monet ovat pitäneet elokuvan katsomista terapeuttisena kokemuksena, kun vanhemmuus ei ole ollutkaan yhtä iloa ja unelmaa.
Inhorealistista kerrontaa keventää hirtehinen ja vaivihkainen huumori, joka syntyy, kun lapsen yllättävä käytös rinnastuu siihen, mikä on porvarillisessa vauvaperheessä normaalia ja tunnistettavaa arkea.
Arvoituksellinen rakenne
Elokuvassa yhdistyvät monet kauhugenrestä tutut piirteet, kuten kummitustalo ja kauhujen metsä, joihin se yhdistelee vapaasti erilaisia fantasian ja suomalaisen mytologian aineksia, kuten metsää suojelevia peikkoja ja puunhaltijoita tai enttimäisiä puuolentoja niiden eri ilmenemismuodoissa. Tässä suhteessa se lähestyy folk-kauhun alalajia.
Kertooko tämä sitten jotain minusta vai elokuvasta, että se oli vaikuttava kokemus, vaikka olin sen rakenteen suhteen varsin pihalla. Ajattelin katsomisen jälkeen, että elokuva oli juoneltaan hieman kaavamainen, tyyppiä ”perheen jäsenen sisältä paljastuu vieras tai hirviö”. Minulle ei tullut mieleenkään, että kyseessä voisi olla variaatio vaihdokas-myytistä. Sen tajusin vasta, kun luin ohjaajan haastattelun But Why Tho? -lehdestä (heinäkuu 2026). Näin kävi, vaikka vaihdokas-myytti on toki minulle tuttu. Myytissä peikko tai haltija vaihtaa ihmislapsen omaan jälkeläiseensä, joka kasvaa ihmisten parissa. Tällaista kohtausta elokuvasta ei kuitenkaan löydy.
En spoilaa ja jätän katsojien ratkaistavaksi sen arvoituksen, miten elokuva mahdollisesti muuntelee vaihdokas-myyttiä. Nähdäkseni tieto myytistä kuitenkin syventää katsomiskokemusta ja joidenkin kohtausten merkitystä. Metsäkohtaukset ja lastenkamarin lattian alta löytyvä puu sekä Saagan edesmenneen mummon toiminta näyttäytyvät aivan uudessa valossa.
Elokuva on käyttämiensä kauhu- ja fantasiaelementtien suhteen hyvin itsetietoinen eikä se ota itseään liian vakavasti. Siksi ei katsojankaan pitäisi. Mutta niuhotetaan silti. En ole aivan vakuuttunut elokuvan rakenteesta, joka yhdistää kauhun kaavamaisia elementtejä vasta tulkinnan ja pohjatiedon kautta avautuvaan vaihdokas-myyttiin. Onko rakenne kuitenkin vähän ristiriitainen ja monimutkainen, kun se ei välittömästi aukene?
Toisaalta on hyvin arvokasta, että elokuva välttää vaikkapa folk-kauhun kaavoja ja tuo lajityyppiin fantasian ainesta omalla, tuoreella tavallaan. Ehkäpä käsikirjoittajien Bergholmin ja Ilja Rautsin seuraava luomus on aivan uudenlainen, tajunnan räjäyttävä lajiyhdistelmä?
Vauva ilman kaavoja
Elokuva on pysyvästi mieliinpainuva kokemus vauvateemansa täysimittaisen ja verenhuuruisen hyödyntämisen ansiosta. Myös elokuvan loppu saattaa tarjota joillekin katsojille hyvin oudon katharsiksen ja toivon pilkahduksen, varsinkin jos elokuvaa tulkitaan allegoriana, jossa villi luonto ja erilaisuus taistelevat normaalisuuden painetta ja luonnon hallintaa vastaan. Se edellyttää kuitenkin, että katsoja toipuu teoksen huipennuksesta, ritualistisesta veriuhrista, ja pystyy samastumaan äidin ja lapsen kokemuksiin loppuun asti.
Katharsiksen mahdollisuutta ja voimaa syö edellä kuvattu rakenteen arvoituksellisuus. Katharsista ei synny, jos katsoja ei täysin ymmärrä loppukohtauksen merkitystä hahmojen kannalta. Mutta ehkäpä tekijät eivät ole edes pyrkineet katharsikseen.
Nopeasti taaperoksi varttuva vauva on toteutettu taidolla, joka hakee vertaistaan. Toteutuksessa käytettiin yhdeksää eri-ikäistä vauvaa sekä animatronic-nukkeja, jotka laati Star Wars- ja Jurassic World -elokuvista tuttu hirviösuunnittelija Gustav Hoegen. Nukkeja ohjasi kuvauksissa viisi nukketaiteilijaa sauvoin, suoraan näyttelijöiden ympärillä. Mekaanisen sauvaohjauksen lisäksi animatronic-nukkejen kasvoissa on elektroniikkaa, jota ohjataan etänä.
Elokuva on naisnäyttelijöiden juhlaa. Hurjan Haarlan lisäksi roolitöissään onnistuvat Saagan siskoa Tarua esittävä Pamela Tola ja äitiä esittävä Pirkko Saisio. Sinänsä hyvin näyttelevää Rupert Grintiä käy sen sijaan sääliksi, sillä hänen roolihahmonsa on kaavamainen ja yksiulotteinen normaalin ja normitetun systeemin edustaja, joka ei tietenkään hyväksy pientäkään mukautusta oudon poikansa kasvatukseen, kuten vaikkapa raakaa lihaa pilttiruoan tilalle.
Elokuvan voi katsoa MovieReadingin avulla kuvailutulkattuna joko siten, että suomenkielinen tekstitys on luettu ääneen, tai ilman tekstitystä.
Molempien elokuvien kuvailutulkkauksesta vastasi Anu Aaltonen ja konsulttina toimi Jarkko Lauri.
