Kirjoittaminen oli katketa, kun keskeinen näkö katosi
Pekka Makkonen
4.9.2025
Olen valokuvaaja. Olin. Tai olen edelleenkin, sillä ammatti-identiteetti ei katoa näkökyvyn menetykseen. En kuitenkaan nauti valokuvaamisesta kuten ennen. Kuvan sommitteleminen on vaikeaa, kun keskeinen näköalue on tuhoutunut. Nopeiden tilanteiden seuraaminen on mahdotonta, mutta niin on myös paikallaan pysyvän kameran säätimien ja valikoiden hallitseminenkin.
Ei kirjoittaminenkaan ole ollut vierasta. Aloitin journalistisen urani toimittajana senttaamalla artikkeleja eri lehtiin ja työskentelemällä paikallislehdessä. Kirjoittavan journalistinurani huipentui ympäristölehden vastaavan toimittajan tehtävään. Haaveilin kaunokirjallisen teoksen julkaisemisesta. Olisiko se proosaa vai lyriikkaa, ei ollut niin oleellista. Kiinnostus kirjoittamiseen heräsi viimeistään lukioikäisenä ja jatkui, kunnes olin opiskelemassa toiseen unelma-ammattiini valokuvaajaksi. Vielä silloinkin rustasin öisin runoja ja kipuilin sanallisen ja kuvallisen ilmaisun välillä.
Työskenneltyäni kaksi vuosikymmentä valokuvaajana ja kuvallisen viestinnän opettajana sain diagnoosin retinitis-taudista. Menetin ajokorttini, joten takaportti kuvaajaksi palaamisesta sulkeutui. Ammattikorkeakoulun lehtorin pesti oli varsin hyvä turva, kun näkökyky heikentyi. Diagnoosin jälkeen jatkoin vielä kolmetoista vuotta, josta puolet osa-aikaisena. Kuitenkin valokuvaus, julkaisujen taitto ja tiedon visualisointi menettivät kiinnostuksensa. Etsin harrastuksia, joissa näkökyky ei olisi määräävä tekijä. Ensimmäiseksi löysin kitarat.
Kolme vuotta sitten tunsin, että nyt on aikani aloittaa romaanin kirjoittaminen. Sen ensimmäisen, jonka jälkeen voi aina kirjoittaa toisen ja kolmannenkin. Tarinan perusidea syntyi samana iltana. Tartuin suunnitelmaani kuin valokuvaaja, ja viikon kuluttua matkustin kohteeseen, jossa Kertomukseni tapahtuisi. Elin paikassa ne viisi päivää, jotka kirjoittaisin tarinaksi. Aistin ja koin ympäristöä. Otin myös valokuvia. Mutta ne olivat ennemmin muistilappuja kuin visuaalisia näkemyksiä.
Alkoi aivan uudenlainen työskentely. Hersyttelin puoli vuotta muistiani ja kirjoitin ylös kaikenlaisia ajatuksia ja tapahtumia, joita voisin sijoitella eri puolille tarinaani. Näinretinitiksen kaventamalla näköikkunallani pari sanaa kerrallaan tietokoneen ruudulta, ja olin tottunut siihen. Mutta vuoden kirjoittamisen jälkeen ei näkynyt enää mitään. Työurani päättyi vuoden sairauslomaan. Luulin, että samoin käy käsikirjoitukselleni.
Mieleeni palautui näönohjaajan naurava ääni, ettei kirjoittaminen pääty sokeutumiseen. Pohdin sanoja, ja viimeisellä näön hipulla löysin tietokoneeni asetuksista puhuttu sisältö -kohdan. Kuin aavistaakseni tulevan olin jo aikaisemmin ohjelmoinut omat pikanäppäimet tekstin puhumista ja sen keskeyttämistä varten.
Uuden tekniikan opettelu vei aikansa, mutta muutaman kuukauden kuluttua olin taas muokkaamassa tekstiäni. Kommentointikierrosten jälkeen käsikirjoitus oli mielestäni valmis kustantajia varten. Niin tai näin, se ei kuitenkaan heitä kiinnostanut. Työtunteja oli kertynyt, ja oman kustannustoimituksen jälkeen minulla oli kiinnostava kirjanaihio kiintolevylläni. Väylä omakustanteen julkaisemiselle oli avoinna, mutta vielä oli yksi vuori kiivettävänä. Kirjan ja kannen taitto syntyivät heikolla näöllä, mutta suurella sydämellä.
Viimein sain esitellä Kallaves-romaanini. Se kertoo Mies Muukkosesta, joka näkövammaisena ja monisairaana joutuu lähtemään Kuopion yliopistolliseen sairaalaan tutkituttamaan uutta vaivaansa. Muutaman päivän matka mutkistuu ja nuoruuden ajatukset, muistot ja haaveet pulpahtavat Kallaveden pintaan, aaveista puhumattakaan.
