Kuinka tein musiikkivideon sokkona

Mikko Herranen

13.1.2025

Kaikki lähti siitä kun päätin aloittaa YouTube-kanavan, jolle postaisin videoita lähinnä työstäni muusikkona ja musiikkituottajana. Tämä oli Ihan puhtaasti busineksien kasvuun tähtäävä peliliike. Ajattelin ettei videoiden tekeminen voisi olla kovin vaikeaa sokkonakaan… Keksin, että hankkisin muutaman kiinteän kameran, laittaisin näkevän avustajani asemoimaan ne niin, että kuvat näyttävät haluamiani asioita haluamastani suunnasta ja antaisin palaa. Mietin ohimennen, että ”jollain softalla” sitten yhdistäisin kuvia toimivaksi kokonaisuudeksi perustuen siihen miten kamerat on asemoitu. Tällainen ohjelma voisi olla vaikkapa Omena-tietokoneiden mukana tuleva ilmainen iMovie, joka omalta koneeltanikin jo valmiiksi löytyi, helppoa!

Löysin Verkkokauppa.comista USB-kameroita, joita mainostettiin HD-tasoisiksi, silloinhan kuva on mahtava vai kuinka… Tällaisen kameran hinta oli löytöhetkellä n. 40 euroa. Ajattelin, että jos ostaisin vaikka viisi, voisin samantien tallentaa monikameratallenteita esim. soitostani ja asentaa kiinteät kamerat jokaiseen paikkaan, josta kuvaa tarvitsisin. Helppoa!

Tajusin että 500 euron budjetilla saisin jo 12 kameraa ja muutamien kymppien lisäinvestoinnilla vielä USB-laajennuspalikan johon saisin yhtäaikaa kytkettyä kameroista vaikka viisi. Helppoa, let’s rock!

Esittelin ylpeänä suunnitelman avustajalleni Joelille. Joel alkoi samantien heitellä kapuloita rattaisiin. Kuulemma näissä löytämissäni mahtavissa kameroissa olisi surkea optiikka (suomeksi onneton kuvanlaatu), valoteho ei riittäisi (mikäs se sellainen edes on?). Ympäristö olisi vaikea tehdä sellaiseksi että kuvaaminen kiinteillä kameroilla onnistuisi koska aina kuvassa näkyisi jotain mitä en sinne haluaisi… Perusteita suunnitelman hylkäämiselle riitti loputtomasti. Opin etten voisikaan tehdä tunnelmallista ”hämäräkuvaa” vain kuvaamalla hämärässä vaan parempilaatuisten kameroiden lisäksi joutuisin hankkimaan myös kuvausvaloja, miettimään kuvaamieni asioiden lisäksi ainakin sitä mitä kuvissa EI saisi näkyä, hankkimaan ja ottamaan haltuun ohjelman, jolla voisin editoida videoita (näköni ei riittänyt ilmaisen iMovien käyttämiseen)… Alkoipa samantien kuulostaa epätoivoisen vaikealta ja jopa mahdottomalta JOTEN ylittämättömien haasteiden suurena ystävänä tietenkin tartuin sisuuntuneena toimeen.

Mitenkäs puhelin, siinähän on kamera ja kaikenlaista automatiikkaa…? VoiceOver vielä kertoo onko kamera suorassa tai ovatko kasvot keskellä kuvaa… Joel kertoi että omistamassani vanhassa iPhone SE:ssä oli myös hyvän laadun ystävän näkökulmasta melko surkea kamera. Kävi ilmeiseksi, että kalustoa olisi hankittava. Selvittelin mahdollisuuksia ja testasin parin kaverin kameroita nähdäkseni pystyisinkö käyttämään niitä…Lopulta hankin itselleni pienen ja kätevän GoPro-kameran jonka ruudulta 15 kertaa suurentavalla luupilla näin ”jotain” (Tuossa on ihminen, tuossa videolla käsi soittaa kitaraa ym). Hankin myös pari siirrettävää kuvausvaloa joilla voisin testailla erilaisia valaisemisen ihmeitä.
Tällä kalustolla sitten aloitin matkani hollywood-tason videotuottajaksi.

Jotakuinkin yhtäaikaa kamerahankinnan kanssa löysin vahingossa netistä ilmaisen videoeditointiohjelman, Davinci Resolven. Ohjelmaa hehkutettiin nettifoorumeilla ja kuulemma ammattilaisetkin suosivat. Saavutettavuudesta ei tietenkään ollut mitään takeita…Päättelin ettei mitään olisi menetettävänä kun ohjelma oli ilmainen, mikäpä siinä. Latasin ja asensin.

Kun ensimmäisen kerran avasin Resolven, en tajunnut siitä MITÄÄN. En saanut edes tuotua kuvaamiani videoita ohjelmaan enkä oikeastaan edes ymmärtänyt eri ruutujen ja kuvakkeiden merkitystä. Yllättäen videoeditointiin tarkoituetussa ohjelmassa saavutettavuutta ei oltu mietitty, miksi olisikaan. Suurentamalla sentään homma hoitui jotenkin.
Kun aloitin työt musiikkituottajana, olin jotakuinkin samassa tilanteessa. Uravalinta oli vähällä kaatua ohjelmien saavuttamattomuuteen ja työkalujen opettelussa ainut apu oli tinkimätön tarve päästä alalle yhdistettynä loppumattoman pitkiin hermoihin. Hassua sinänsä kun esim. puhelnten kanssa sählätessä hermo palaa jopa keskivertokäyttäjää helpommin.

En oikeastaan osaa selittää miten sain edittiohjelman toimimaan. Kokeilin useita kertoja ja yhtä useasti petyin. Yritin avustajan kanssa mutta koska hänkään ei tuntenut ohjelmaa eikä ymmärtänyt termistöä, ei asiasta selvitty edes ”apusilmää” käyttäen. Lopulta puhtaasti tuurilla löysin Resolvesta ruudun joka muistutti musiikkiduuneissa käyttämäni cubasen toimintaa siinä määrin että perusasiat alkoivat sujua. Loppujenlopuksi äänen ja kuvan editoinnissa on paljon samaa joten tässä yli 20 vuoden kokemus äänen kanssa tuli avuksi. Itseasiassa päädyin editoimaan kuvaa äänen avulla, ääniraitoja synkkaamalla sain kuvaamani pätkät kulkemaan synkassa musiikin kanssa ja äänettömät raidat laitoin paikalleen puhtaasti säkällä.

Opin muutamia perusasioita enkä totta puhuen vieläkään osaa juuri enempää, vaikka nyt olen käyttänyt ohjelmaa jo useamman vuoden. Osaan tuoda videoita ohjelmaan, siirtää ja leikata niitä sekä pienenä boonuksena yhdistää kuvia päällekkäin (joka käytännössä on enemmänkin hauskaa ja jännää kuin sinänsä hyödyllistä perusasioissa).
Näillä taidoilla aloitin YouTube-kanavan, jolle tähän mennessä olen tehnyt muutamia kymmeniä videoita erilaisista itseeni ja kummalliseen elämääni liittyvistä kuvioista.

Olin valtavan ylpeä, kun sain pari ensimmäistä videotani ladattua Tubeen. Jotenkin se, että pystyin tekemään videosisältöä, avasi minulle aivan uuden ”kerronnan maailman” ja vaikka olen varma, etteivät videoni ole visuaalisesti tasokkaita, ne ovat kuitenkin omia ja vaikka jokin kamerakulma, värimaailma tai valotus olisi pahastikin pielessä, pystyn kuitenkin näyttämään videoilla haluamiani asioita ymmärrettävästi.

Tässä vaiheessa keksin järjettömän ajatuksen musiikkivideon tekemisestä, luonteva seuraava askel… Mietin että pahinta mitä voisi tapahtua (ja todennäköisesti tapahtuisikin) olisi projektin täydellinen epäonnistuminen. Joutuisin ehkä jossain vaiheessa myöntämään, että idea oli jo alunperin mahdoton ja naurettava.

Olin säveltänyt tulevalle levylleni kappaleen nimeltä Tyhjyys. Kappale käsittelee sitä kuinka ihminen vanhetessaan helposti tylsistyy koettuaan jo kaiken itselleen merkittävän, lopulta mikään ei tunnu miltään eikä mistään tule samalla tavalla ”fiilishuippuja” niinkuin nuorempana lähes kaikesta. Ajattelin tämän olevan hyvää maastoa itse tekemälleni videolle, pyrkisin kuvaamaan sekä kauniita että rumia asioita ja yhdistelemään niistä jonkinlaisen tarinan. Päätin, että tekisin mahdollisuuksien mukaan koko projektin yksin, mikäs sen hullumpaa.

Aloitin kyselemällä neuvoja asiantuntijoilta. Sain luennon valaistuksesta Riku Kauppiselta, jolla on useamman kymmenen vuoden kokemus valaisemisesta ammattilaisena. Samoin puhuin pitkään tarinoiden ja draaman merkityksestä kuvassa, elokuvia ammatikseen leikkaavan ystäväni Joonan kanssa. Varsinkin Joona toi vahvasti esille sen miten hullu ideani oli, eiväthän näkevätkään tee musiikkivideoitaan yksin, varsinkaan jos itse niillä esiintyvät. Olin kuitenkin jo niin innoissani tästä hullunmyllystä, etten antanut järkipuheiden häiritä.

Aloitin. Kuvasin matalalla kynnyksellä kaikenlaista.

  • Maisema kesämökin laiturilta, kuvasin niin pitkään että todennäköisesti löytäisin jonkin parin sekunnin mittaisen toimivan pätkän.
  • Varjoni kävelemässä tietä auringonpaisteessa (jossa olen umpisokea enkä saa edes tarkistettua näkyykö varjo kuvissa).
  • Herkkä öinen hetki kun luonto nukkuu mutta kuvaaja valvoo, eli kävelylenkki niin että kamera käy useamman minuutin, jotain kyllä pystyisi käyttämään.

Musiikkivideo tarvitsee kuvaa soitosta ja laulusta joten kuvasin kättäni soittamassa kitaraa ja bassoa, samoin kädet jotka soittivat koskettimia. Kuvasin kasan videoita joissa lauloin kappaletta erilaisissa valaistuksissa.

Vaikeinta oli saada kamera asemoiduksi oikein. Käytännössä kuvasin kaiken varmasti kymmeneen kertaan, niin monta kertaa että tarkistuskierroksella kameran ruudulla oli ”oikeita asioita”. Lähes poikkeuksetta näin ei käynyt ensimmäisellä eikä toisella kuvauskerralla vaikka aina yritin tarkistaa ruudulta mitä siellä näkyi. Keksin myös alkaa kuvaamaan maksimiresoluutiolla jolloin epäonnistuneista kuvistakin välillä löytyi ”julkaisukelpoista” jos esim. kuvasta josta puuttui puoli päätä, käytinkin pelkän koko ruudun kokoiseksi suurennetun käden ym.

Kuvausten edetessä alkoi tarina tai sen tapainen hahmottua päässäni. Näyttäisin tosiaan elämästä molemmat puolet ja herättäisin kysymyksiä. En edes yrittäisi kuvata ”hyviä kuvia” vaan enemmänkin ymmärrettäviä tilanteita.
Tyhjyydentunne johtaa tylsistymiseen, sitä kautta kyynistymiseen tai pahimmillaan masennukseen ”tässäkö tämä kaikki nyt on”-hengessä.
Näinollen kauniiden tilannekuvien lisäksi lavastin myös kuvat, joissa istuin (täysin aidon näköinen) pistoolinpiippu suussani, huuhtelin kourallisen kipulääkkeitä alas keskioluella, kiipesin (ok myönnettäköön, kaveri kiipesi kamerani kanssa) talon katolle ja katsoi sieltä alas ikäänkuin miettien hyppäämistä, aika rankkaa…
Kävin perheeni kanssa lomalla sekä Laukaan kylpylähotelli Peurungassa että Teneriffalla ja reissujen yhdistelmästä sain ”seksiä tihkuvan sänkykohtauksen hotellissa”.    Käytännössä kuvasin kävelyä hotellin käytävällä, sängylle heitettäviä vaatteita sekä lopuksi kättäni, joka kulki pitkin avovaimoni paljasta säärtä, ihmisten mielikuvitus hoitakoot lopun. Joko vastakohdat alkaisivat säväyttää? Ehkä.

Projekti ei todellakaan ollut läpihuutojuttu. Aikaa tämän kaiken tekemiseen editointeineen meni reilut kolme vuotta. Välillä päätin luovuttaa ja mietin miten tyhmiin kuvioihin ihminen voikaan aikaansa tuhlata. Aina lopulta päädyin jatkamaan, kokeilemaan ”vielä yhtä juttua” tai lisäämään vielä yhden kuvan. Lopulta julkaisin ”Epäsovinnaisuuden ja järjen valtava kliimaksi”-levyni, jolla Tyhjyys-kappalekin on ja video oli pakko joko hylätä tai julkaista. Päädyin julkaisemaan ja hyvä niin.

Opin matkalla valtavasti. Ymmärrän nyt hiukan enemmän kuvaamisesta, valaisemisesta ja ehkä draamasta myös. Ylitin useita raja-aitoja joiden ylittämistä en itsekään pitänyt mahdollisena ja olen nyt valtavan ylpeä voidessani kertoa tehneeni ainakin yhden musiikkivideon paria pientä jeesiä (kuten katolle kiipeämistä) lukuunottamatta yksin…Voi olla että vielä joskus teen toisen, aika näyttää.

Toivon että esimerkkini rohkaisee muitakin tekemään ”hulluja ja epätoivoisia” projekteja. Eihän asioita tarvitse tyytyä tekemään vain oikein tai niinkuin toiset ne ”näkevät”. Uskon että normaalisti näkevänä olisin keskittynyt hienoihin kamerakulmiin, väreihin ja valoihin ja ehkä jotain tärkeää sisällössä olisi jäänyt kokonaan puuttumaan. Siinäpä pähkinää purtavaksi.

Valmiin videon pääsee katsomaan Täältä.

Dokumentti videon teosta

Osa 1.
Osa 2.

Lisätietoja

www.mikkoherranen.fi
www.facebook.com/herraherranen

Kirjoittaja: Mikko Herranen

Mikko Herranen 48v on muusikko, musiikkituottaja ja ”elämän seikkailija”. Herranen on tehnyt pitkän uran sekä omaa musiikkia julkaisevana artistina että ”musiikin ammattiapuna” muille.
Herrasella on Achromatopsia joka on synnynnäinen silmän solupuutostauti. Tämän vuoksi mies on koko ikänsä ollut lähes sokea…Herranen näkee hahmoja ja varjoja ja pystyy tutussa ympäristössä liikkumaan ilman avustajaa. Värit ovat Herraselle pelkkiä merkityksettömiä sanoja ja kirkkaassa valossa esim. Auringonpaisteessa mies on umpisokea.