Lukutaidon edellytys vai katoava taito – pistekirjoituksen merkitys ja käyttö 2020-luvulla: Pistekirjoituksen historiasta ja nykyisyydestä (osa 2)
Susanna Halme
14.4.2025
Tämä artikkeli on jatkoa kollegani ja ystäväni Tiina Borgmanin aiemmin Kajastus-blogissa julkaistuun tekstiin, joka käsittelee näkövammaisille saavutettavan luku- ja kirjoitustaidon historiaa. Jos et vielä ole lukenut tuota kiinnostavaa arkeologin näkökulmasta kirjoitettua artikkelia, kannattaa viimeistään nyt käydä tutustumassa.
JOHDANTO
Pistekirjoitus on yksi merkittävimmistä viestinnän ja tiedonsaannin välineistä näkövammaisille ihmisille. Louis Braillen (1809-1852) 1800-luvun alkupuolella kehittämä järjestelmä on säilyttänyt tärkeän asemansa siitä huolimatta, että teknologinen kehitys on tuonut vaihtoehtoisia tapoja tiedonsaantiin. Pistekirjoituksen avulla näkövammaiset voivat lukea ja kirjoittaa itsenäisesti sekä saavuttaa käytännössä samanlaisen luku- ja kirjoitustaidon kuin näkevät. Perinteisesti pistekirjoitusta on käytetty erityisesti koulutuksen ja ammatillisen kehittymisen tukena, mutta sen käyttö ulottuu myös arkisiin tilanteisiin kuten muistiinpanojen tekemiseen, tavaroiden merkintään ja julkisissa tiloissa olevien kohomerkintöjen hyödyntämiseen.
Teknologinen kehitys on tuonut näkövammaisten saataville uusia apuvälineitä kuten ruudunlukuohjelmia ja puhesyntetisaattoreita, äänikirjoja, älypuhelimia sekä sanelu- ja puheentunnistussovelluksia. Nämä ovat lisänneet näkövammaisten tiedonsaannin saavutettavuutta ja tuoneet lisää valinnanvaraa siihen, miten itse haluaa toimia. Uusien teknologioiden myötä pistekirjoituksen asema on muuttunut ja sitä on jopa kyseenalaistettu. Onkin tärkeää selvittää, millainen merkitys pistekirjoituksella on nykypäivänä ja millaisia käyttötapoja sekä asenteita näkövammaisilla ihmisillä siihen liittyen on. Eri ihmisryhmät voivat kokea pistekirjoituksen eri tavoin riippuen esimerkiksi siitä, kuinka kauan he ovat olleet näkövammaisia tai milloin he ovat oppineet pistekirjoitusta.
Vaikka teknologia on avannut uusia mahdollisuuksia, se ei täysin voi korvata pistekirjoituksen erityispiirteitä. Pistekirjoitus ei pelkästään auta tiedonsaannissa, vaan myös oikeinkirjoituksen, kielten ja muiden kielellisten taitojen hallinnassa. Pistekirjoituksella voi olla tärkeä rooli juuri itsenäisyyden ja aktiivisen osallistumisen tukena. Käytännössä pistekirjoitus merkitsee lukutaitoa, sillä konkreettisesti ajatellenhan kuunteleminen (esimerkiksi puhesyntetisaattorit ja äänikirjat) eivät ole lukemista vaan kuuntelemista. Tämän tekstin tarkoitus ei kuitenkaan ole arvottaa erilaisia tiedonsaannin ja tekstien kanssa toimimisen tapoja eikä määritellä sitä, mikä lasketaan lukemiseksi ja mikä ei.
Oma kiinnostukseni tähän aiheeseen heräsi itse tekemistäni havainnoista. Olen itse näkövammainen pistekirjoituslukija ja käytän pistekirjoitusta hyvin paljon päivittäin hyvin monenlaisissa tilanteissa. Olen paljon tekemisissä näkövammaisten ihmisten kanssa, ja havaintoni on ollut, että pistekirjoituskäyttäjiä on hyvin erilaisia. Toiset, kuten minä, käyttävät pistekirjoitusta hyvin aktiivisesti ja suhtautuvat siihen intohimoisesti: sen avulla luetaan kirjoja, käytetään tietokonetta ja älypuhelinta, merkitään maustepurkkeja ja pelikortteja, tulostetaan muistiinpanoja ja tehdään jopa saavutettavia joulukalentereita. Toiset (etenkin myöhemmällä iällä näkövammautuneet) eivät välttämättä opettele pistekirjoitusta lainkaan, koska he kokevat, ettei se ole tarpeellista: uusi teknologia puhesyntetisaattoreineen ja puheentunnistuksineen antaa muitakin vaihtoehtoja päästä käsiksi tietoon ja teksteihin. Sitten on tietysti vielä käyttötapoja näiden kahden ääripään väliltä: ihmiset saattavat osata pistekirjoitusta sen verran, että voivat tunnistaa pistemerkityt junien paikkanumerot, lääkepakkaukset tai hissien napit, mutta eivät koe sujuvaksi lukea pisteillä vaikkapa kaunokirjallisuutta.
Näiden omien havaintojeni pohjalta kiinnostuin siitä, miten näkövammaiset ihmiset näin 2020-luvulla suhtautuvat pistekirjoitukseen. Pitävätkö he sitä tärkeänä? Entä onko se heistä vaikeaa? Ovatko he sujuvia lukijoita? Millaisissa tilanteissa he pistekirjoitusta käyttävät, ja millaista pistekirjoituksen oppiminen on ollut? Olen kiinnostunut myös siitä, miten nämä kokemukset linkittyvät esimerkiksi sen kanssa, minkä ikäisenä henkilö on näkövammautunut tai opetellut pistekirjoitusta. Omat havaintoni ja kokemukseni siis herättivät minussa kiinnostuksen tutkia pistekirjoitusta systemaattisemmin ja laajemmin; tällä hetkellä teen maisterintutkielmaa aiheesta. Uskon, että oma kokemukseni pistekirjoituskäyttäjänä ja sujuva pistekirjoituslukutaitoni on eduksi tutkimuksessa, sillä tiedän, mistä pistelukemisessa on kyse ja pystyn siten ehkä ymmärtämään tutkimukseni informanttien vastauksia ja kokemuksia paremmin.
Tässä artikkelissa esittelen ensin pistekirjoituksen toiminnan ja käyttötarkoitukset sekä lyhennyskirjoituksen. Esittelen lyhyesti myös neurotieteellistä näkökulmaa pistelukemiseen eli sitä, mitä aivoissa pisteitä luettaessa tapahtuu. Sen jälkeen siirryn esittelemään, millaisen kyselytutkimuksen olen toteuttanut ja miten. Tarkastelen kyselytutkimuksen tuloksia ja diskursseja eli ajatustapoja, joita vastaajien puheesta nousee.
MITEN PISTEKIRJOITUS TOIMII JA MIHIN SITÄ TARVITAAN?
Pistekirjoitus perustuu kuuteen pisteeseen, jotka muodostavat pistesolun. Yhdessä kuuden pisteen pistesolussa on pisteitä kahdessa sarakkeessa ja kolmessa rivissä. Riippuen siitä, mitkä näistä kuudesta pisteestä ovat kohotettuina, syntyy erilaisia yhdistelmiä, joilla on merkitys. Kuuden pisteen eri yhdistelmillä voidaan luoda yli 60 erilaista merkkiä. Lisäksi kahden tai useamman pistesolun yhdistelmillä voidaan ilmaista erityisiä merkkejä kuten matematiikan tai musiikin symboleita sekä vieraskielisiä aakkosia. Joissain tapauksissa saman merkin merkitys voi vaihdella tilannekohtaisesti. Pistekirjoitus on siis erittäin joustava ja moneen taipuva järjestelmä.
Pistekirjoitus on sovellettavissa eri kieliin ja käyttötarkoituksiin. Järjestelmää on mukautettu myös matematiikkaan ja musiikkiin. Vuonna 1950 UNESCO tunnusti Braillen kehittämän pistekirjoitusjärjestelmän virallisesti universaaliksi kirjoitusjärjestelmäksi sokeille, ja vuonna 2005 se julisti pistekirjoituksen yhdeksi maailman keskeisistä viestintäkielistä. Kuitenkin pistekirjoituksen sovittaminen ei-eurooppalaisiin kieliin, kuten kiinaan ja japaniin, on vaatinut erityisiä ponnisteluja: japanin kohdalla järjestelmä on sopeutettu käyttämällä kolmen pisteen yhdistelmiä perinteisen kuuden pisteen solun sijaan, jotta se vastaisi japanilaisen kirjoitusjärjestelmän foneettista rakennetta; kiinassa puolestaan on kehitetty useita erilaisia järjestelmiä, koska kiinan kielessä äänteet ja merkitykset voivat muuttua eri sävelkorkeuksien mukaan. Afrikan heimokielet, kuten Zimbabwen shona, on myös mukautettu pistekirjoitusjärjestelmään, mikä on mahdollistanut sokeiden lukutaidon leviämisen uusille alueille. (Jiménez ym. 2009.)
Pistekirjoitusta käytetään monin tavoin. Perinteisesti sitä kirjoitettiin käsin pistimen ja taulun (engl. slate and stylus) avulla ja myöhemmin pistekirjoituskoneella (Suomessa yleisin malli on Perkins Brailler). Nykyteknologia on kuitenkin lisännyt mahdollisuuksia huomattavasti. Pistekirjoitusta voidaan tulostaa erikoisvalmisteisilla pistekirjoitustulostimilla, ja digitaalisessa ympäristössä sitä voi käyttää ruudunlukijoiden ja pistenäyttöjen avulla. Esimerkiksi älypuhelimilla pistekirjoitusta voidaan kirjoittaa erityisten sovellusten avulla kuten iPhonen pistesyöttötoiminnolla. (Pistekirjoituksen neuvottelukunta.)
Pistekirjoitustaito on tärkeä sokeille, vaikeasti heikkonäköisille ja varsinkin kuurosokeille, koska se tarjoaa heidän ensisijaisen välineensä luku- ja kirjoitustaidon saavuttamiseen. Vaikka puhesyntetisaattorit ja äänikirjat ovat hyödyllisiä apuvälineitä, ne eivät voi korvata pistekirjoituksen tarjoamaa syvällistä yhteyttä kirjoitettuun kieleen. Pistekirjoituksen avulla opitaan tärkeät oikeinkirjoituksen periaatteet kuten isojen kirjainten, välimerkkien ja vierasperäisten sanojen käyttö. Lisäksi pistekirjoitustaito edistää itsenäistä elämää monin tavoin mahdollistamalla esimerkiksi muistiinpanojen tekemisen, tavaroiden merkitsemisen ja julkisissa tiloissa olevien kohomerkintöjen ymmärtämisen. Pistekirjoitusta hyödynnetään myös kielten, matematiikan ja musiikin opiskelussa, sillä esimerkiksi pistenuotit ovat keskeisiä musiikin harrastajille ja matematiikkaan on kehitetty oma merkistönsä, jonka avulla voi lukea vaikkapa lukion pitkän matematiikan.
Pistekirjoituksen neuvottelukunta toteaakin, että pistekirjoituksella on merkittävä rooli näkövammaisten henkilöiden elämässä. Se on itsenäisyyden ja yhdenvertaisen tiedonsaannin väline, joka tukee monipuolisesti lukutaitoa, oppimista ja arjessa selviytymistä (Pistekirjoituksen neuvottelukunta).
LYHENNEKIRJOITUS – HYVÄ VAI HUONO JUTTU?
Pistekirjoitus on varsin tilaa vievää, ja pidemmät tekstit paisuvat helposti useiden paperien ja niteiden mittaisiksi. Siksi useilla kielillä on käytössään oma lyhennyskirjoitus (contracted braille). Lyhentämätön pistekirjoitusjärjestelmä on pitkälti käännös näkevien aakkosista. Lyhennyskirjoitus puolestaan on kielikohtainen koodisto, jossa erilaisille kirjainyhdistelmille, päätteille, sanoille ja sananosille voi olla omia merkkejä.
Lyhennyskirjoitusta käyttävät kokeneemmat pistekirjoituksen lukijat. Se sisältää samat kirjaimet, välimerkit ja numerot kuin lyhentämätön pistekirjoitus, mutta siihen on lisätty sarja erityisiä merkkejä, jotka edustavat yleisiä sanoja tai kirjainyhdistelmiä. Verrattuna originaaliin pistekirjoitukseen kyseessä on siis tapa lyhentää eli käyttää vähemmän merkkejä saman asian ilmaisemiseen.
Esimerkiksi englannin kielessä lyhennyskirjoitus on laajasti käytössä. Lähes kaikki pistekirjat ja -aikakauslehdet tuotetaan lyhennyskirjoituksella; lyhennyskirjoituksen käyttö vähentää niiden tarvitsemaa paperitilaa merkittävästi. Lyhennyskirjoituksen opettelemista suositellaan vahvasti ja käytännössä kaikki vähänkään enemmän pisteitä käyttävät opettelevat sen. Lyhennyskirjoituksen oppiminen kestää kauemmin kuin lyhentämättömän pistekirjoituksen. Yleensä ihmiset oppivat ensin lyhentämätöntä pistekirjoitusta ja siirtyvät myöhemmin oppimaan lyhennyskirjoitusta, jotta he voivat lukea kaikkea pistekirjoituksella saatavilla olevaa materiaalia. Englannin lyhennyskirjoituksessa on omat merkkinsä monille yleisille pikkusanoille kuten ”the”, ”for” ja ”will” sekä yleisille kirjainyhdistelmille kuten ”ing”, ”er” ja ”sh”. Tämä tekee monen mielestä lukemisesta ja kirjoittamisesta nopeampaa kuin lyhentämättömällä pistekirjoituksella, ja lisäksi se vie vähemmän tilaa. (RNIB 2024.)
Lyhennyskirjoituksen ei kuitenkaan ole nähty olevan yksinomaan hyvä, lukemista ja kirjoittamista helpottava ja tukeva työkalu, vaan siinä on nähty myös mahdollisia ongelmia ja haittoja. Jotkut oppimisvaikeuksia omaavat opiskelijat ovat kokeneet järjestelmän liian haastavaksi tai oppimiseen kuluvan ajan liian pitkäksi. Lisäksi on huomattu, että inklusiivisissa luokissa ja opiskeluympäristöissä voi syntyä ongelmia, kun pistekirjoituksen lyhennysjärjestelmää käyttävän opiskelijan teksti ei vastaa näkevien opiskelijoiden kirjoitettua tekstiä. (DAB & ICEVI 2018.)
Toisaalta esimerkiksi Heather Field (2013) puolustaa voimakkaasti lyhennyskirjoituksen opettamista jo alusta asti. Hän toteaa, että sen avulla lapsi oppii lukemaan ja saamaan tietoa nopeammin. Tieto ja merkitykset ovat saatavilla, vaikka kaikkia kirjaimia ei vielä tuntisi. Tämä voi Fieldin mukaan helpottaa myös joitakin oppimisvaikeuksia omaavia. Field kuitenkin myöntää, että lyhennyskirjoitusta opettelemalla lapset eivät opi tavaamaan ja hahmottamaan kirjaimia ja sanoja näkevien ikätoveriensa kanssa samaan tahtiin.
Vaikuttaakin siltä, että lyhennyskirjoituksella on selvät hyötynsä ja puutteensa. Lyhennyskirjoitus pakkaa pistekirjoituksen välityksellä jaettavaa tietoa pienempään tilaan ja voi nopeuttaa lukemista. Toisaalta ilman lyhennyskirjoitustakin voi pistekirjoituksessa saada todella hyvän lukunopeuden, joten sille lyhennykset eivät ole mikään edellytys. Lisäksi on tosiasia, että lyhennyskirjoitus ei sisällä samaa informaatiota kielen rakenteista, oikeinkirjoituksesta ja kirjainten muodostamista kokonaisuuksista ja merkityksistä kuin lyhentämätön pistekirjoitus.
Suomessakin yritettiin kehittää omaa lyhennysjärjestelmää, mutta se ei koskaan vakiintunut tai tullut laajempaan käyttöön. Ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 1968, ja sitä päivitettiin vuonna 1979 ja viimeisen kerran vuonna 1997 (Näkövammaisten Keskusliitto ry 1997: 3). Suomen kieleen esitetty lyhennysjärjestelmä on esitelty kattavasti vuoden 1997 lyhennyskirjoitusoppaassa, joten sitä voi tarkastella mielenkiintoisen historiallisen dokumentin avulla.
Suomen lyhennysjärjestelmä perustuu pitkien vokaalien, kaksoiskonsonanttien, diftongien ja tiettyjen tavujen lyhentämiseen. Lisäksi lyhennyksiä on esitetty erilaisille sananaluille (esim. epä-, yksi-) ja -lopuille (esim. -nut, -lut, -kka/kkä) sekä kokonaisille sanoille (esim. ehkä, joskus, kaikki). Sitten on vielä joukko sanojen sisäisiä lyhenteitä ja sulautumia sekä erilaisia ohjeita niiden käyttöön. Kaiken kaikkiaan lyhenteitä on paljon ja niiden käyttämiseen on useita sääntöjä. (Näkövammaisten Keskusliitto ry 1997.)
Monimutkaisen järjestelmästä tekee etenkin se, että useilla pistemerkeillä on kaksoismerkityksiä, eli sama lyhennys voi kontekstista riippuen tarkoittaa useaa asiaa. Tämä tekee lyhennysjärjestelmästä ehkä enemmänkin koodikielen kuin tavan esittää näkevien tekstiä vastaavaa suomen kieltä. Näin nykyaikaisen pistelukijan näkökulmasta suomen kieleen esitetty lyhennysjärjestelmä vaikuttaakin hyvin monimutkaiselta ja sääntörikkaalta, mikä tuntuisi tekevän sen opettelemisesta ja käytöstä varsin työlästä. Tämä lienee syy siihen, miksi järjestelmää ei koskaan otettu käyttöön eikä se saavuttanut käyttäjäkuntaa. Toisaalta monissa muissakin maissa on varmasti ainakin jollain asteella monimutkaisia lyhennysjärjestelmiä käytössä, joten ehkä systemaattisemmalla työllä suomeenkin olisi voitu kehittää toimiva pistekirjoituksen lyhennysjärjestelmä.
MITÄ PISTEKIRJOITUSLUKIJAN AIVOISSA TAPAHTUU?
Ron Kupers (2018) käsittelee artikkelissaan pistekirjoituksen lukemista aivojen toiminnan näkökulmasta. Tuntoaistin ja aivojen rakenteen välinen vuorovaikutus mahdollistaa tehokkaan pistekirjoituslukutaidon kehittymisen. Pistekirjoitus eroaa painetusta tekstistä, sillä se perustuu sekventiaaliseen kosketukseen: lukija liikuttaa sormiaan yksittäisten pisteiden ja pistesolujen yli tunnistaen merkityksiä kirjain kerrallaan. Tämä eroaa visuaalisesta lukemisesta, jossa kirjaimia ja sanoja hahmotetaan nopeammin ja kokonaisvaltaisemmin.
Kupersin mukaan sormien tuntoaisti voi kehittyä poikkeuksellisen tarkaksi syntymäsokeilla ja kokeneilla pistekirjoituksen lukijoilla. Sormien tuntoherkkyys paranee aktiivisen harjoittelun ja pistekirjoituksen lukemisen kautta. Esimerkiksi näkevillä sormien tuntoherkkyys heikkenee iän myötä, mutta sokeilla pistelukijoilla tätä muutosta ei havaita. Syntymäsokeilla havaitaan myös muutoksia aivojen somatosensorisessa alueessa, ja erityisesti aktiivisesti käytettävät sormet kehittävät erottelukykyään.
Kupersin tutkimus tuo esiin mielenkiintoisen havainnon siitä, että pistekirjoituksen lukeminen ei ole vain kosketukseen liittyvä prosessi. Pistekirjoitusta lukiessa aivot hyödyntävät myös näköaivokuorta, vaikka näköaisti ei olisi käytössä. Tämä viittaa siihen, että visuaalinen aivokuori voi osallistua kielten käsittelyyn ja semanttiseen ymmärtämiseen. Tapauksessa, jossa syntymäsokea henkilö menetti aivovauriossa visuaalisen aivokuoren toiminnan, hän ei enää kyennyt lukemaan pistekirjoitusta, vaikka hänen tuntoaistinsa säilyi. Pistekirjoituksen lukeminen perustunee siis somatosensorisen tiedon ja visuaalisen aivokuoren saumattomaan yhteistyöhön.
Kupersin mukaan pistekirjoituksen lukutaito kehittyy monien tekijöiden summana, joita ovat esimerkiksi fonologinen tietoisuus, lyhytkestoinen verbaalimuisti ja kosketuksen tarkkuus. Näkövammaisten lasten varhainen altistuminen pistekirjoitukselle edesauttaa suuresti näiden taitojen kehittymistä. Aivot kuitenkin muovautuvat ja pistelukutaidon voi oppia myöhemminkin. Tämä tutkimus tarjoaa vahvan neurotieteellisen perustelun sille, miksi pistekirjoituksen oppimista tulisi tukea aktiivisesti kaikissa ikävaiheissa.
Vaikka Kupersin neurotieteellinen analyysi ei ehkä kaikilta osin ole tarpeellista oman humanistisen lähestymistapani kannalta, ajattelen, että on hyvä ymmärtää, millainen prosessi pistekirjoituksen lukeminen on. Kun ymmärrämme, mitä aivoissa tapahtuu, voimme myös ehkä paremmin ymmärtää esimerkiksi ihmisten subjektiivisia kokemuksia pistekirjoituksen vaikeudesta. Jos tutkimuksessani pistekirjoituksen kokevat vaikeaksi nimenomaan informantit, jotka ovat opetelleet sitä vasta vanhemmalla iällä, aivojen toiminnasta ja mukautumiskyvystä saattaa löytyä tälle yksi selitys.
KYSELY PISTEKIRJOITUKSEEN LIITTYVISTÄ AJATUKSISTA JA KOKEMUKSISTA
Maisterintutkielmani osana keräsin aineistoa pistekirjoitusaiheisella kyselylomakkeella (lomake on nyt jo sulkeutunut eikä siihen enää voi vastata). Kyselylomake on varsin helppo ja laajasti käytetty menetelmä, jolla voidaan kerätä standardoitua tietoa suurelta määrältä vastaajia. Menetelmä soveltuu hyvin oman tutkielmani kaltaisiin tutkimuksiin, joissa tavoitteena on kartoittaa vastaajien asenteita, kokemuksia ja näkemyksiä. Verkkolomakkeen avulla tiedonkeruu on tehokasta, saavutettavuus laajaa ja aineiston käsittely sujuvaa (Huttunen 2020). Maisterintutkielmassani käytin Google Forms -alustalla toteutettua lomaketta, joka on helppokäyttöinen ja saavutettava. Kiinnitin erityistä huomiota siihen, että lomake toimii näkövammaisten käyttämillä ruudunlukuohjelmilla, joita moni kyselyn kohderyhmästä todennäköisesti käyttää.
Vanhatalo ja Vehkalahti (2020: 241) esittävät kolme kaikkein tärkeintä peruskysymystä, jotka pitää tutkijalla olla kyselylomakkeen taustalla:
1) Miksi kysyt? (Mikä on tutkimuskysymys, jota halutaan selvittää?)
2) Mitä kysyt? (Mitkä ovat kysymykset, joilla saadaan tutkimuskysymykseen vastaamiseen tarvittavia tietoja?)
3) Miten kysyt? (Millaiset kysymystyypit sopivat tarkoitukseen parhaiten?)
Vastaukseni näihin peruskysymyksiin ovat seuraavat:
1) Kysyn vastaajilta kysymyksiä, jotta saisin selville, miten he suhtautuvat pistekirjoitukseen ja millaisia kokemuksia heillä siitä on.
2) Kysyn esimerkiksi siitä, kuinka tärkeänä vastaajat pitävät pistekirjoitusta yleisellä tasolla, kuinka tarpeellista se on heille itselleen, kuinka vaikeana he sitä pitävät ja kuinka sujuvia pistelukijoita he ajattelevat itse olevansa. Kysyn myös perusteluja näihin vastauksiin. Lisäksi kysyn kokemuksia pistekirjoituksen oppimisesta sekä sitä, millaisissa tilanteissa vastaajat käyttävät pistekirjoitusta. Kysyn myös pistekirjoituksen ja kuuntelemisen sekä paperilta ja pistenäytöltä lukemisen suhteesta. Kysyn mielestäni tarpeellisia taustamuuttujia, joita ovat muun muassa ikä, näkövammautumisikä ja pistekirjoituksen oppimisikä.
3) Käytän sekä numeroasteikkokysymyksiä (Likertin asteikko) että avoimia kysymyksiä. Näin saan sekä helposti kategorisoitavaa että laadullista tietoa sekä monipuolista aineistoa.Kyselylomakkeen laatimisessa olen ottanut huomioon keskeiset periaatteet, joita Tietoarkisto ja Kaisa Huttunen (2020) kyselylomakkeiden suunnittelua käsittelevissä artikkeleissaan esittävät. Lomakkeen tulee olla riittävän selkeä ja kohtuullisen mittainen, jotta vastaajat jaksavat vastata kaikkiin kysymyksiin. Tämä on erityisen tärkeää verkkokyselyissä, joissa vastaajilla on mahdollisuus jättää kysely helposti kesken, mikäli se tuntuu liian pitkältä tai monimutkaiselta (Huttunen 2020). Olen pyrkinyt pitämään kysymysten määrän maltillisena ja arvioin, että lomakkeeni täyttämiseen kuluu keskimäärin noin 10–20 minuuttia. Tämä aikaraja vastaa myös Tietoarkiston suositusta siitä, että kyselylomakkeen täyttämisen ei tulisi viedä liikaa aikaa, jotta vastaajien motivaatio säilyy.
Verkkokyselyjen erityispiirteitä ovat selkeys ja yksiselitteisyys, sillä vastaajalla ei ole mahdollisuutta kysyä tarkennuksia. Tämän vuoksi olen muotoillut kysymykset siten, että ne on helppo ymmärtää ja niissä kysytään vain yhtä asiaa kerrallaan (Huttunen 2020). Tämän lisäksi saateteksti ja yksittäisten kysymysten ohjeet on laadittu mahdollisimman täsmällisiksi ja ymmärrettäviksi (Tietoarkisto). Saatetekstissä on myös oma sähköpostiosoitteeni, jotta vastaajat pystyivät ottamaan yhteyttä mahdollisten epäselvyyksien tai ongelmien ilmetessä.
Lomake alkaa taustatiedoilla, joita ovat esimerkiksi syntymävuosi, näkövammautumisen ikä ja tieto siitä, pystyykö vastaaja lukemaan näönvaraisesti. Taustatietoja on rajattu siten, että ne ovat tutkimuksen kannalta merkityksellisiä ja mahdollistavat aineiston tilastollisen analyysin. Kysely kannattaa aloittaa taustakysymyksillä, sillä helpot ja yksinkertaiset kysymykset luovat myönteisen ensivaikutelman ja lisäävät vastausmotivaatiota. (Tietoarkisto.) Taustakysymysten jälkeen lomakkeessa siirrytään asenteita ja kokemuksia mittaaviin kysymyksiin, joissa hyödynnetään viisiportaista Likert-asteikkoa. Tämä asteikko tarjoaa joustavan tavan kartoittaa vastaajien näkemyksiä esimerkiksi pistekirjoituksen tärkeydestä ja tarpeellisuudesta sekä oman lukutaidon sujuvuudesta. Asteikon ohella näihin kysymyksiin on liitetty avoin osio, jossa vastaajaa pyydetään perustelemaan vastauksensa omin sanoin.
Lomakkeessa on myös avoimia kysymyksiä esimerkiksi siitä, mihin vastaaja käyttää pistekirjoitusta sekä siitä, missä ja miten vastaaja on oppinut pistekirjoitusta ja millaista oppiminen oli. Vaikka avoimet kysymykset mahdollistavat monipuolisemman tiedonkeruun, on tiedossa, että niihin vastaaminen voi jäädä vähäiseksi ja vastaukset voivat olla epätäydellisiä (Huttunen 2020). Tämä riski oli kuitenkin tarpeen ottaa, sillä avoimet kysymykset olivat välttämättömiä tutkimuskysymysteni kannalta.
Pyrin välttämään johdattelevia kysymyksiä, jotta vastausten luotettavuus säilyy mahdollisimman korkeana. Tietoarkisto korostaa, että kysymysten tulee olla tasapainoisia ja niiden tulee välttää johdattelevuutta, sillä muuten vastaajan näkemykset saattavat vääristyä. Lisäksi kysymykset on asetettu loogisesti etenevään järjestykseen, jotta lomakkeen täyttäminen olisi mahdollisimman johdonmukaista ja helppoa vastaajalle.
Vanhatalo ja Vehkalahti (2020: 258) korostavat, että tutkijan on tärkeää määritellä, kenen käsityksiä haluaa tutkia ja miten tavoittaa nämä ihmiset. Itselleni oli selvää, että haluan tutkia Suomessa asuvien ja suomen kieltä puhuvien näkövammaisten kokemuksia (suomenkielinen kyselylomake). Siksi pyrin ottamaan kyselyn jakeluun mukaan toimijoita, jotka toimivat tämän ryhmän parissa.
Jaoin kyselyä laajasti mahdollisimman moniin kanaviin. Tavoitteenani on ollut tavoittaa eri ikäisiä näkövammaisia ympäri Suomea. Olen jakanut kyselyä näkövammaisten erilaisissa sosiaalisen median ryhmissä ja yhteisöissä. Lisäksi jaoin kyselyn Näkövammaisten liitolle ja Saavutettavuuskirjasto Celialle.
Kyselylomakkeen yhteydessä on myös tärkeää tiedostaa, että täyteen neutraaliuteen ja objektiivisuuteen on lähes mahdotonta päästä. Tutkijalla – tässä tapauksessa siis minulla – on aina jotakin (usein tiedostamattomia) ennakko-oletuksia ja käsityksiä, jotka voivat vaikuttaa tutkimuksen taustalla. Paras tapa tulla toimeen tämän kanssa on olla avoin kriittisille huomioille ja tiedostaa tutkimukseen mahdollisesti vaikuttavia tekijöitä. (Vanhatalo & Vehkalahti 2020: 251.)
Vaikka kyselylomakkeen saatekirjeessä korostan, että toivon vastauksia kaikenlaisen pistekirjoitustaidon ja -kokemuksen omaavilta, on todennäköistä, että kysely saattaa houkutella erityisesti niitä, joiden elämässä pistekirjoituksella on jokin merkittävä rooli. Tämä tarkoittaa, että vastaajiksi saattaa valikoitua suhteellisesti enemmän henkilöitä, jotka käyttävät pistekirjoitusta aktiivisesti tai pitävät sitä tärkeänä. Tämä mahdollinen painottuminen vastaajaprofiilissa voi osaltaan heijastua tutkimustuloksiin.
Kyselyissä olisi myös aina hyvä pohtia sosiaalisen suotavuuden vastaustaipumusta eli sitä, että vastaaja saattaa pyrkiä esittämään itsensä parhaassa mahdollisessa valossa ja antamaan sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävimpinä pitämiään vastauksia (Tieteen termipankki: sosiaalisen suotavuuden vastaustaipumus). Uskon kuitenkin, että sosiaalisen suotavuuden vinouma on tutkimuksessani varsin pieni. Ensinnäkin kyselyyn vastattiin täysin anonyymisti enkä edes minä tutkijana pysty tunnistamaan ja yksilöimään vastaajia. Toisekseen pistekirjoitus aiheena ei ole erityisen arkaluonteinen tai yhteiskunnallisesti polarisoiva, joten yleisen mielipiteen mukaan oikeita tai vääriä ajatustapoja ei ole olemassa.
MÄÄRÄLLISIÄ HUOMIOITA VASTAUKSISTA
Sain kyselyyn ilahduttavat 99 vastausta. Vastaajissa on eri ikäisiä henkilöitä: vanhimmat ovat syntyneet 1940-luvulla ja nuorimmat 2000-luvulla. Vastaajissa on sekä sokeita että heikkonäköisiä henkilöitä. Näkövammautumisikä, pistekirjoituksen oppimisikä ja pistekirjoituksen osaamistaso vaihtelevat. Kaiken kaikkiaan aineisto on tällaiseen tutkimukseen erittäin sopiva, kattava ja edustava.
Vastaajien keski-ikä oli 56 vuotta (vuonna 2024, keskihajonta 15 vuotta). Suuri osa oli näkövammautunut nuorena, keskiarvoksi tuli 12 vuotta (keskihajonta 18 vuotta). Kysely oli avoin kaikille näkövammaisille; taustatietona kysyin, pystyikö henkilö lukemaan näönvaraisesti vai ei. 62,6% kertoi, ettei pysty lainkaan lukemaan näönvaraisesti. 21,2% näönvarainen lukeminen oli mahdollista; 16,2% vastasi voivansa lukea näönvaraisesti vähän mutta ei sujuvasti. Pistekirjoitusta alettiin opetella keskimäärin 21 vuoden iässä (keskihajonta 19 vuotta).
Kyselyssä oli neljä kysymystä, joihin vastattiin asteikolla 1-5. Ensiksi kysyttiin pistekirjoituksen tärkeydestä yleisellä tasolla: vastaus 1 väittää, ettei pistekirjoitus ole lainkaan tärkeää ja 5, että pistekirjoitus on erittäin tärkeää. Tässä kysymyksessä vallitsi suuri yksimielisyys: vastausten keskiarvo oli 4,5 ja keskihajonta vain 0,8. Suurin osa vastaajista valitsi vaihtoehdon 5, seuraavaksi eniten valittiin vaihtoehtoa 4, seuraavaksi eniten otettiin valinnaksi numero 3, toisiksi vähiten valittiin numeroa 2 ja vähiten vaihtoehtoa 1 – vastaukset siis vähenivät eksponentiaalisesti suosituimmasta vitosesta vähiten valittuun ykköseen.
Pistekirjoituksen tarpeellisuus vastaajalle itselleen vaihteli hieman enemmän. Keskiarvovastaus oli 3,8 keskihajonnalla 1,3. Tätä selittää se, että joukossa on esimerkiksi heikkonäköisiä, jotka eivät tarvitse pistekirjoitusta itse, mutta saattavat silti pitää pistekirjoitusta yleisesti tärkeänä.
Kokemusta pistekirjoituksen vaikeudesta pyydettiin arvioimaan numeroasteikolla, jossa 1 tarkoittaa, ettei pistekirjoitus ole lainkaan vaikeaa, ja 5 kuvaa sitä, että pistekirjoitus on erittäin vaikeaa. Vain hyvin pieni osa (noin 4%) oli sitä mieltä, että pistekirjoitus on erittäin vaikeaa. Perusteluissa moni vastaaja korosti, että pistekirjoituskirjainten opettelu ei ole kovin vaikeaa, mutta tilanteesta riippuen sormien taktiilisen erottelukyvyn harjaannuttaminen voi olla hyvinkin haastavaa. Pistekirjoitus järjestelmänä ei siis vastaajien mukaan ole vaikea, mutta sujuvan lukutaidon saavuttaminen sormilla voi olla.
Kaikista eniten hajontaa oli kysymyksessä, jossa vastaajan piti arvioida, kuinka sujuva pistelukija hän itse on (1 ei lainkaan sujuva – 5 erittäin sujuva). Kaikki vaihtoehdot saivat kannatusta, keskiarvo oli 2,9 ja keskihajonta 1,5. Vastausten laaja vaihtelu selittyy erilaisilla vastaajilla: osa ei tarvitse pistekirjoitusta eli ei myöskään ole sujuva lukija, osa on opetellut pistekirjoituksen mutta ei ole kehittynyt nopeaksi lukijaksi, osa käyttää pistekirjoitusta vain sellaisiin tarkoituksiin, ettei ole tarvetta lukea pitkiä tekstejä tai kehittää lukunopeutta; toisaalta joukossa on myös sujuvia lukijoita, jotka lukevat paljon ja monipuolisesti kaikenlaista.
Kysyin vastaajilta, kumman he valitsevat mieluummin: kuuntelemisen vai pistekirjoituksen lukemisen; mukana oli myös vaihtoehto ”en osaa valita, käytän molempia tapoja”. Yli puolet (54,5%) valitsee mieluummin kuuntelemisen: tämä osoittaa, että ilman pistekirjoitustakin pärjää ja on olemassa myös muita tekniikoita lukea ja saada tietoa. Vain 6,1% ilmoitti valitsevansa mieluiten pistekirjoituksen. Sen sijaan 39,4% ei osannut valita ja käyttää molempia tapoja: avoimissa vastauksissa mainittiinkin usein esimerkiksi tietokoneen käyttö ruudunlukuohjelma + pistenäyttö -yhdistelmällä sekä kirjojen lukeminen niin äänikirjoina kuin pisteilläkin – tilanne ja lukemisen tavoite ratkaisevat (vaatiiko tarkkaa lukemista, pitääkö olla nopea jne.). Kuuntelemisen suosiota perusteltiin ennen kaikkea sen nopeudella, sujuvuudella ja vaivattomuudella. Erityisesti vähemmän sujuville pistelukijoille kuuntelu oli aina ensisijainen vaihtoehto siksi, että se koetaan nopeammaksi ja helpommaksi. Sujuvamman pistelukutaidon omaavat käyttävät useimmiten sekä kuuntelua että pistekirjoituksen lukemista rinnakkain.
ERILAISIA TAPOJA PUHUA JA AJATELLA PISTEKIJOITUKSESTA
Maisterintutkielmassani erottelen kyselyvastausten pohjalta erilaisia diskursseja. Diskurssilla tarkoitetaan kielenkäyttöä tietyssä kontekstissa – tässä tapauksessa pistekirjoituksesta puhuttaessa. Toisin sanoen selvitän aineistostani sitä, miten pistekirjoituksesta ajatellaan ja puhutaan. Diskurssit ilmenevät kyselylomakkeeni avoimiin kysymyksiin kirjoitetuista vastauksista. Seuraavaksi esittelen kolme diskurssia, jotka toistuvat useissa vastauksissa. (Diskurssin käsitteestä ks. Tieteen termipankki: diskurssi.)
1. Pistekirjoitus tarkoittaa luku- ja kirjoitustaitoa
Pistekirjoitusta pidetään yleisellä tasolla tärkeänä. Yksi usein toistuva argumentti on se, että pistekirjoitus tarkoittaa lukutaitoa ja sitä kautta mahdollistaa itsenäistä elämää. Kommentit korostavat, että kuunteleminen ei ole konkreettisesti lukutaitoa eikä se voi korvata pisteitä kaikissa tilanteissa. Alla on esimerkkejä aineiston luku- ja kirjoitustaitoa korostavista kommenteista:
”Surullista, miten moni näön menettänyt ei kiinnostu pisteistä ja tyytyy vain kuuntelemaan.”
”Pistetaitoa on tärkeä ylläpitää, koska vain sen avulla näkövammaiset oppivat esim. kirjoitustaidon. Harmi, että äänikirjat ovat hiljalleen syrjäyttämässä pistekirjoitusta.”
”Pistekirjoitus on minulle yhtä kuin luku- ja kirjoitustaito.”
”Lukutaidoton ihminen luokitellaan tyhmäksi.”
”Pistekirjoitus on lukutaito silloin, kun mustavalkoista tekstiä ei näe lukea. Kuunteleminen ei voi korvata lukemista, ja on monia tilanteita, joissa juuri lukeminen on erittäin tärkeää.”
”Koska olen syntymäsokea, en käytännössä osaisi lukea ilman pistekirjoitusta. Silloin esimerkiksi oikeinkirjoituksen ja vieraiden kielten oppiminen olisi erittäin hankalaa. Käytän pisteitä todella paljon myös tietotekniikassa: pistenäyttö ja älypuhelimen pistesyöttö. Vaikka käytän myös ruudunlukua, pisteiden käyttö nopeuttaa ja tekee laitteiden käytöstä tehokkaampaa.”
”Pistekirjoitus on tärkeää, jotta myös ei-näkeville mahdollistetaan itsenäinen lukeminen ja sitä kautta itsenäinen eläminen.”
”Pistekirjoitus on lukutaito.”
”Pistekirjoitus on tärkeä taito, jota pitäisi opettaa enemmän ja kannustaa ihmisiä käyttämään sitä.”
”Pistekirjoitus on erityisesti sokeiden itsenäisen lukemisen ja kielen oppimisen kannalta todella tärkeää. Se on yhtä tärkeää kuin viittomakieli tai näkeville aakkoset. Se on tärkeää myös oikeinkirjoituksen hahmottamisessa. Aina ei voi olla toisen lukijan tai älylaitteen varassa.”
Juuri oikeinkirjoitus ja vieraiden kielten oppiminen mainitaan useissa kommenteissa asiana, johon pistekirjoitus on välttämätön ja jota muut tekniikat eivät voi korvata. Lukutaidon merkitys yhdistetään myös kulttuuriin:
”Pistekirjoitus on osa näkövammaiskulttuuria.”
”Pistekirjoituksen avulla pystyy ylläpitämään luku- ja kirjoitustaitoa sekä vaalimaan kulttuuriperintöä.”
2. Arjen merkinnät helpottavat elämää
Monet vastaajat korostavat, kuinka pistekirjoitus voi olla hyödkysi monenlaisissa tilanteissa, joita arjessa tulee vastaan. Julkisten tilojen pistekirjoitusmerkinnät koetaan hyödyllisiksi: tällaisia ovat esimerkiksi pistekirjoitus hissin nappuloissa ja kaukojunien istuimissa.
Maustepurkit, cd-levyt ja mustavalkoiset paperidokumentit ovat asioita, joita moni merkitsee itse pistekirjoituksella. Postissa saapuneisiin kirjeisiin saatetaan kirjoittaa merkintä, mistä dokumentista on kyse; cd-levyihin kirjoitetaan artistin ja levyn nimi. Moni vastaaja toteaa, että skannamalla ja tekoälysovelluksillakin tiedot saisi selville, mutta pistemerkinnät tekevät toimimisesta monen mielestä kätevämpää ja nopeampaa.
Pienet pistekirjoitusmerkinnät voivat mahdollistaa myös vapaa-ajan vieton yhdessä ystävien kanssa. Pistepelikortit mainittiin useammissa vastauksissa, ja muutama mainitsi myös lautapelien pistemerkinnät. Pelien pistemerkinnät saivat kiitosta niin näkövammaisilta pistelukijoilta kuin sellaisiltakin näkövammaisilta, jotka eivät itse tarvitse pistekirjoitusta (näköä on sen verran jäljellä), mutta joilla on useita pistekirjoitusta lukevia ystäviä.
Tässä on joitakin kommentteja, jotka rakentavat arjen merkintöjen tärkeyttä korostavaa diskurssia:
”Vaikka voin rajoitetusti lukea näöllä, heikkokin pistetaito usein pelastaa. Esimerkiksi maustepurkeissa pistemerkinnät ovat näppärämpiä kuin yrittää tihrustaa tai käyttää suurentavia apuvälineitä tai aina ruveta haistamaan/maistamaan. Hissinappimerkinnät ovat ahkerassa käytössä. Käytän myös pisteille kirjoitettuja ruutumalleja neulomiseen.”
”Tietokoneella kirjoitusasun tarkistus, lääkepakkaukset, junien paikkanumerot, omat merkinnät esim. cd-levyissä ja mausteissa.”
”Käytän pisteitä tällä hetkelä vain lääkepakkausten lukemiseen.”
”Käytän pisteitä töissä koko ajan. Vapaa-ajalla pistelehdet, omat ohjeet ja merkitseminen. Perkins-kone on ahkerassa käytössä.”
”Pidän järjestystä esim. kirjoittamalla postista tulleisiin kirjekuoriin niiden aiheen ja saapumispäivän. Käytän kännykän skannaussovellusta ja puhesynteesiääntä kirjeiden sisällön lukemiseen, mutta ilman kuoren pistemerkintää en löytäisi oikeaa dokumenttia.”
”Erilaiset pistemerkinnät esim. pakkauksissa ja julkisilla paikoilla ovat todella hyödyllisiä. Syntymäsokeana koholla olevien näkevien kirjainten tunnistaminen on tosi vaikeaa, ellei mahdotonta, joten pystyn hyödyntämään merkinnöissä vain pistekirjoitusta.”
”Käytän pistekirjoitusta vain pistemerkittyjen pelikorttien tunnistamisessa, kun pelaan korttia.”
”Pistekirjoitus on nopeampi tapa lukea, kun haluaa vaikkapa selvittää lääkepakkauksesta lääkkeen nimen ja vahvuuden.”
”Lääkepakkauksesta lääkkeen nimi ja vahvuus, maustepurkkien merkitseminen, pistekone kotona.”
”En itse lue pisteillä mitään, mutta en voisi pelata kavereiden kanssa lautapelejä, ellei niissä olisi pistemerkintöjä ja ellei kaverit osaisi lukea niitä.”
”En itse käytä pistekirjoitusta suoraan ollenkaan, mutta kavereiden kautta se esiintyy kaikessa: lautapelit, maustepurkit, joulukalenterit, kirjat, kansioiden merkinnät…”
Kommenteista näkyy, että vastaajat hyötyvät pistekirjoituksesta monilla elämän osa-alueilla; sitä käytetään niin töissä, kotona kuin vapaa-ajan aktiviteeteissakin.
3. Ilman pistekirjoitustakin pärjääVastaajissa oli varsin paljon ihmisiä, jotka eivät osaa tai käytä pistekirjoitusta. Tämä vastaajien ryhmä on hyvin moninainen: syitä pistekirjoituksen käyttämättömyyteen on monia ja ajatukset sen tärkeydestä ja tarpeellisuudesta vaihtelevat.
Yksi vastaajaryhmä tässä diskurssissa ovat ne heikkonäköiset, jotka eivät yksinkertaisesti tarvitse pistekirjoitusta. He pystyvät lukemaan näönvaraisesti, ja mahdollisesti käyttävät apuna myös muita apuvälineitä. Valtaosa tämän ryhmän vastaajista kuitenkin pitää pistekirjoitusta yleisesti tärkeänä ja tunnustaa sen arvon niille, jotka eivät näe lukea.
Osa vastaajista huomauttaa, että pistekirjoitus on menettänyt merkitystään teknologian kehityksen myötä. IT-apuvälineiden kehittyminen on tarjonnut muita vaihtoehtoja, eikä pistekirjoitus enää ole välttämätöntä. Tässä muutama vastaajien kommentti aiheesta:
”Mielestäni pistekirjoitus on edelleen erittäin hyödyllinen taito näkövammaisille ihmisille, vaikka sen merkitys on suuresti vähentynyt nykypäivänä tietoteknisten apuvälineiden myötä. Kirjoittaminen on siirtynyt Perkins Braille-koneelta tietokoneille ja älypuhelimille. Pistenäytön käyttäminen tietokoneilla on korvattu ruudunlukuohjelmilla, pistekirjat puolestaan äänikirjoilla. Pistekirjoituksen lukeminen onkin hitaasti katoava taito näkövammaisten keskuudessa.”
”Pääasiassa käytän muita apuvälineitä ja menetelmiä, esim. tietokone ja älylaitteet puheella sekä digisanelin.”
”Koen, että tänä päivänä digitaalisista apuvälineistä on enemmän hyötyä ainakin itselle kuin pistekirjoituksesta.”
”Koen, että tekniikan avulla pystyn tulkitsemaan tekstejä ja kuuntelemaan niitä helpommin ja käytännöllisemmin kuin pistekirjoitus mahdollistaisi.”
”Pistekirjoitus on jäänyt vähän kuriositeetin asemaan.”
”En osaa pistekirjoitusta enkä sitä siis tarvitse, kun olen näin pitkään tullut toimeen ilman.”
Sitten on vielä vastaajaryhmä, joka ei ole opetellut pistekirjoitusta kunnolla tai on kokenut sen vaikeaksi. He saattavat tunnistaa pistekirjoituksen hyödyllisyyden, mutta tulevat kuitenkin itse toimeen ilman sitä:
”Itse pisteaakkosten opettelu oli helppoa, mutta sanojen ja lauseiden lukeminen ei niinkään. En osaa tulkita sanoja, vain kahden tai maksimissaan kolmen pistemerkin merkkijonoja.”
”Merkkijärjestelmänä pistekirjoitus ei ole vaikea. Näönvaraisen pisteiden kirjoittamisen ja lukemisen voi oppia viikossakin. Sormilla lukemisen oppiminen vaatii kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Se voi olla iän myötä haastavaa, jos sormet ovat kovettuneet ja herkkyys/tunto on heikko. Omalla kohdalla kyse on ollut myös motivaatiosta: Pitkään pärjäsin suurennusapuvälineillä. Enää ei auta suurennus, mutta en jaksa panostaa sormilla lukemiseen. Pistejärjestelmä on hallussa, mutta paradoksaalisesti näönvaraisesti. En ole koskaan oppinut lukemaan sormin.”
LOPUKSI
Maisterintutkielmani ja aineiston analyysi ovat vielä kesken. Tässä artikkelissa esittämäni havainnot ovat alustavia ja voivat vielä tarkentua tutkimuksen edetessä. Maisterintutkielman on tarkoitus valmistua vuoden 2025 aikana.
Alustavat havaintoni osoittavat, että pistekirjoitusta kohtaa on erilaisia asenteita. Toiset pitävät pistekirjoitusta lukutaidon edellytyksenä ja korvaamattomana. Toiset taas korostavat sen merkitystä arjen moninaisissa tilanteissa. Osa kokee, että pistekirjoituksen merkitys on vähentynyt teknologian ja IT-apuvälineiden kehityksen myötä. Joillekin, erityisesti myöhemmin näkönsä menettäneille, pistekirjoitus on tuntunut vaikealta opetella eikä sujuvan lukutaidon saavuttaminen ole mahdollista.
Myös näkövammaisinstituutiot ylläpitävät lukutaito- ja arkitilannediskursseja. Esimerkiksi Euroopan Sokeiden Unioni (EBU) julkaisi syyskuussa 2023 kannanoton ”Access to Reading and Using Braille – a matter of the future”, joka korostaa pistekirjoituksen merkitystä näkövammaisten henkilöiden elämässä ja esittää suosituksia sen käytön edistämiseksi. Dokumentissa korostetaan pistekirjoituksen merkitystä erityisesti lukutaidon, kieliopin ja sanavaraston kehittämisessä sekä pistekirjoituksen roolia mahdollistamassa tieteiden, vieraiden kielten ja musiikkinuottien pariin pääsemistä. Tutkimukset osoittavat, että pistekirjoituksen hallinta yhdistyy korkeampaan koulutustasoon, henkilökohtaiseen tyytyväisyyteen, itsenäisyyteen ja työllistymiseen. (EBU 2023: 3.)
EBU nostaa esiin huolenaiheita pistekirjoituksen käytön vähenemisestä. Monissa maissa lapset tutustuvat elektronisiin pistekirjoituslaitteisiin ja digitaaliseen pistekirjoitukseen liian myöhään, mikä heikentää heidän lukutaitonsa kehittymistä. Lisäksi ääniperusteisten apuvälineiden, kuten ruudunlukuohjelmien ja äänikirjojen, yleistyminen saattaa vähentää motivaatiota oppia pistekirjoitusta, vaikka ne eivät tarjoa samaa aktiivista lukukokemusta kuin taktiilinen lukeminen. (EBU 2023: 5–7.)
Euroopan Sokeiden Unioni korostaa myös, että kaikenlainen ja kaiken tasoinen pistelukutaito on hyödyllistä. Sujuva lukeminen parantaa ymmärrystä, akateemista menestystä ja itsenäisyyttä. Hitaammatkin lukijat hyötyvät pistekirjoituksesta arjessa, kuten hissien nappien lukemisessa tai tekstin muokkaamisessa pistenäytöllä. Nopeampi lukeminen tuo lisäetuja, kuten paremman ymmärryksen ja tehokkuuden opiskelussa. (EBU 2024: 2-5.) Tämä näkyy myös kyselyni vastauksissa: sujuvien superlukijoiden lisäksi on paljon niitä, jotka eivät arvioi itsenään korkeimmille tasoille sujuvuudessa, mutta kertovat kuitenkin hyötyvänsä pistekirjoituksesta päivittäisessä elämässä.
Pistekirjoituksen oppiminen ja lukutaidon sujuvuuden kehittäminen on monitekijäinen prosessi, jossa yhdistyvät kognitiiviset, sensoriset, koulutukselliset ja motivaatioelementit (EBU 2024: 20-21). Käytännössä siis esimerkiksi henkilön tapa oppia ja omaksua, sormien tunnon herkkyys, motivaatio oppimiseen sekä tarjolla oleva opetus vaikuttavat kaikki siihen, millaista pistekirjoituksen oppiminen on ja millaiseksi pistelukutaito muodostuu. Siksi myös kyselyni vastauksissa on paljon eroja esimerkiksi siinä, kuinka sujuviksi lukijoiksi ihmiset arvioivat itsensä: kysymyksessä kaikki vastausvaihtoehdot 1-5 saivat hyvin tasaisesti kannatusta.
Kuitenkin todella suuri enemmistö pitää pistekirjoitusta yleisellä tasolla tärkeänä – riippumatta omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta sen tarpeellisuudesta tai siitä, mihin itse pistekirjoitusta käyttää. Ihmiset tunnistavat, että pistekirjoitukselle on paikkansa ja sitä tarvitsevat käyttäjät myös nykypäivän maailmassa. Tätä pidän toistaiseksi tutkielmani selvimpänä johtopäätöksenä. Kun kyselyssä kysyttiin, mitä vastaaja ajattelee pistekirjoituksesta yleisellä tasolla (1 pistekirjoitus ei ole lainkaan tärkeää – 5 pistekirjoitus on erittäin tärkeää), peräti 66,7% vastasi vaihtoehdon 5, toiseksi suosituin vastaus oli 4 (21,2%). Varsin neutraalin kolmosen vastasi 9,1%, ja kakkosta ja ykköstä vastattiin hyvin vähän (vaihtoehto 2 = 2% ja vaihtoehto 1 = 1%). Tämä on osoitus siitä, että pistekirjoitusta tarvitaan edelleen ja näkövammaiset ihmiset tunnistavat ja tunnustavat sen arvon.
LÄHTEET
KYSLYLOMAKE:
Liite – kyselylomake pistekirjoituksesta (kyselyyn ei enää voi vastata):
linkki lomakkeeseen
VERKKOLÄHTEET:
European Blind Union (EBU) 2023: Access to Reading and Using Braille – a matter of the future. Saatavissa:
täältä
European Blind Union (EBU) 2024: Braille fluency in individuals with visual impairments: An integrated analysis of cognitive processes, educational strategies, and technological interventions. Saatavissa:
täältä
Huttunen, Kaisa 2020: Miten tehdä nettikysely? Zoner.fi.
Saatavissa:
täältä
Tieteen termipankki: Sosiaalipsykologia:sosiaalisen suotavuuden vastaustaipumus.
Saatavissa:
täältä
Tieteen termipankki: Kielitiede:diskurssi.
Saatavissa:
täältä
Pistekirjoituksen neuvottelukunta: Pistekirjoitus. Celia. Saatavissa:
täältä
Royal National Institute of Blind People (RNIB): Contracted (Grade 2) braille explained, RNIB. Saatavissa:
täältä
Tietoarkisto: Kyselylomakkeen laatiminen. Tampereen yliopisto. Saatavissa:
täältä
TUTKIMUSKIRJALLISUUS:
Danish Association of the Blind (DAB) & International Council for Education of People with Visual Impairment (ICEVI) 2018. Braille Teaching and Literacy: A Report for the European Blind Union and European Commission.
Field, Heather 2013. Contracted or uncontracted Braille: Which should blind children learn first? Future Reflections. Saatavissa:
täältä
Jiménez, Javier – Olea, Jesús – Torres, Jesús – Alonso,Inmaculada – Harder, Dirk – Fischer, Konstanze 2009: Biography of Louis Braille and Invention of the Braille Alphabet. Survey of Ophthalmology, 54(1), 142-149. Saatavissa:
täältä
Kupers, Ron 2018: Braille Reading and the Blind Brain. Teoksessa: Braille Teaching and Literacy: A Report for the European Blind Union and European Commission.
Näkövammaisten Keskusliitto ry 1997. Lyhennyskirjoitus: 3. uusittu laitos. Toimituskunta: Annikki Peltonen (puheenjohtaja), Riitta-Liisa Hietaniemi, Heikki Ekola, Teuvo Heikkonen, Aatu Moilanen (sihteeri). Brailleneuvottelukunnan hyväksymä. Helsinki: Näkövammaisten Keskusliitto ry. Litterointi: Anne-Laure Janssen, 2022.
Vanhatalo Ulla – Vehkalahti Kimmo 2020: Kysely. Teoksessa Luodonpää-Manni, Milla & Ojutkangas, Krista, Kielentutkimuksen menetelmiä I-IV. SKS. Sivut 241-273.