Minä ja kulttuuri
Mika Veijalainen
2.10.2024
Minulla kulttuuri keskittyy kirjallisuuteen (lue: lukemiseen) ja musiikkiin. Korkeakulttuurin voisi sanoa olleen kohdallani, jos ei ulkona pelikentältä, niin ainakin paitsiossa.
Näkeminen muuttuu, kirjallisuus jää
Nuorena tulivat tutuiksi SOS-, Viisikko- ym. nuortenkirjat. Ensimmäinen lukemani aikuisten kirja oli Nicky Cruzin ”Juokse poika juokse”. Olin 12-13-vuotias. Lukuharrastus on kulkenut mukanani koko elämäni. Saatuani retinitis pigmentosa- diagnoosin ja näköni tulevaisuuden muututtua epävarmaksi aloin kuunnella äänikirjoja. Hyvin nopeasti huomasin, etten pysy hereillä äänikirjoja kuunnellessani. En halua samalla puuhastella muuta hereillä pysyäkseni, koska silloin huomioni hajaantuu enkä pysty keskittymään kirjaan. Jos pysyin hereillä edes jonkin aikaa, huomasin, ettei äänikirjan kuuntelu ”herätä” mielikuvitustani samalla tavalla kuin lukeminen. Huomioni kiinnittyi myös liikaa lukijan ääneen ja tyyliin vieden ajatukset pois sisällöstä. Onnekseni näen vielä ainakin toistaiseksi lukea jonkin verran. Jos äänikirjoihin täytyy jatkossa siirtyä, pitää varmaan kuunnella niitä seisten, jotta pysyy hereillä.
Musiikki voimavarana muutoksissa
Musiikin kuunteluni alkoi jo alle kouluikäisenä. Kotona oli stereot ja vanhempien levyhyllystä tuli usein ihan itse laitettua lautaselle OlaviVirtaa, ReijoTaipaletta jne. Oli siellä yksi Juice Leskinen & Coitus Int- levykin. Musiikki puhutteli jo silloin jotenkin niin paljon, ettei ollut väliä mitä kuunteli. Musiikki tuntui heti seikkailulta. Lopulta aloin saada omiakin kasetteja ja LP-levyjä. Olen aina viihtynyt myös itsekseni ja aina on musiikki soinut. Välillä ”eksyttiin” cd-levyihin, mutta vuonna 2017 palasin pääasiassa vinyylilevyjen pariin.Toki cd-levyjäkin edelleen kuuntelen.Vinyylit, cd-levyt ja harvat radioohjelmat toimivat musiikin kuuntelun lähteinäni.
Musiikki on aina tuonut turvaa, lohtua, voimaa. Pakopaikankin. Joka tilanteeseen löytyy musiikkia. Musiikki menee ”kroppaan” ja tunteisiin. Tiedän, ettei musiikki häviä elämästäni mihinkään.Tapahtuu näköni suhteen mitä tahansa. Nykyäänkin kuuntelen musiikkini keskittyen,istuen mukavassa nojatuolissani 90% ajasta silmät kiinni. Kuuntelen korvilla, mutta myös sydämellä. Se on vähän kuin meditaatiota.
Elävää musiikkia olen käynyt katsomassa ja kuuntelemassa vuosikymmeniä. Se on vähentynyt näön huonontuessa. Syy on minussa, sillä en oikein jaksa mitään ylimääräistä säätöä. Kun olen avustajien eli kavereiden kanssa sitten lähtenyt keikoille tai festivaaleille, niin kaikki on aina mennyt hyvin ja hauskaa on ollut. Informaatiotulva vaan on sen verran huomattavaa, että se väsyttää melkoisesti. Enkä nyt tarkoita esim. konsertin äänenvoimakuutta tms. vaan yleistä hälinää, kulkemista jne. Yhden aistinpuutteellisuutta kompensoi muilla aisteilla ja se väsyttää.Tuttua varmaankin lukijoille. Toki on muistettava, että ikääkin tulee koko ajan lisääeikä jaksaminen ole enää samaa kuin 40vuotta sitten ollessani 16v. ensimmäisessä konsertissa käydessäni. Mieli ei vaan aina halua myöntää sitä. Olen aikuisiällä itsekin alkanut soittaa ja esiintyä. Se on mahtavaa ja jos sellainen kiinnostaa, niin rohkaisen kaikkia ryhtymään toimeen.
Musiikin merkityssäilyy näköongelmista huolimatta. Siitä voi nauttia kuunnellen ja/ tai soittaen. Muistakaamme esim. nimet Josè Feliciano, Ray Charles ja StevieWondet. Musiikki ja kaikki kulttuuri kuuluu kaikille. Nauttikaamme siitä.
