Miten kartano nimeltä Bellwood Manor asutettiin – erään kuunnelmakäsikirjoituksen syntyvaiheet
Anne Huttunen
19.6.2024
Kellot soivat kuolemaa-kuunnelman voit ostaa kuunneltavaksesi täältä.
Tänä keväänä Näkövammaisten Kulttuuripalvelun siipien suojassa toimivalla Näkövammaisteatterilla ei ollut ensi-iltaa näyttämöllä. Sen sijaan toteutimme myyntikuntoon minun käsikirjoittamani ja ohjaamani yhdeksänjaksoisen jännärin nimeltä Kellot soivat kuolemaa.
Kirjoitin tämän, järjestyksessä kahdeksannen, kuunnelmakäsikirjoitukseni alun perin Jännärijoutsenet-nimistä harrastajaryhmää varten. Olimme joulukuussa 2016 julkaisseet netissä vapaasti kopioitavana siihen saakka suurimman projektimme, kaksi jatkojännäriä samalla kertaa. Muutaman kuukauden levon jälkeen kiihkeä kirjoittamisen palo syttyi jälleen sielussani. Viime maaliskuussa tuli kuluneeksi seitsemän vuotta siitä, kun aloitin Kellot soivat kuolemaa -jännärin suunnittelun. Kuten Mika Waltarin Sinuhe lausuu Veikko Honkasen äänellä: ”Kääntykää, vuodet. Vierikää vastaani, menneet vuodet.”
Kyselylomake näyttelijöille
Kun perusidea uuteen käsikirjoitukseen oli juolahtanut mieleeni, toimin samoin kuin yleensä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Tiedustelin näyttelijöiltä, millaisen roolin he haluaisivat. Minulla oli ollut tapana lähettää Jännärijoutsenten postituslistalle lomake, jossa kyselin, haluaisiko itse kukin olla pahis vai hyvis, haluaisiko vähä- vai monirepliikkisen roolin, millaista roolia ei suurin surminkaan tahtoisi näytellä jne. Yritin myös painaa mieleeni satunnaisissa rupatteluhetkissämme ilmaan heitetyt toiveet. Uskon, että harrastajanäyttelijät yltävät parhaimpaansa saadessaan näytellä mieleisiään rooleja. Minusta on myös tärkeää, että harjoituksissa on hauskaa. En antanut kenenkään puuttua käsikirjoitusten aiheisiin enkä miljöihin, mutta henkilögallerioihin näyttelijät saivat jossain määrin vaikuttaa. Niille, jotka eivät olleet esittäneet täsmätoiveita, kirjoitin roolit heidän ääniainestensa ja taipumustensa mukaan. Koska käsikirjoittaminen vie aina oman aikansa ja jokaisen elämässä voi sattua kaikenlaista, kyselyyn vastaaminen ei tarkoittanut sitoutumista. Se vain kertoi minulle, kuinka monelle henkilölle lähtisin käsikirjoitusta työstämään. Tarvittaessa hain uudet näyttelijät poisjääneiden tilalle.
Kellot soivat kuolemaa oli mielenkiintoinen haaste. Joutsenten edellisessä projektissa oli näytellyt seitsemäntoista henkilöä. Aiempien projektien alussa olin kysynyt, ketkä parven jäsenet haluavat tulla otetuksi huomioon, kun uutta käsikirjoitusta aletaan kirjoittaa. Sillä kertaa en uskaltanut. Kuunnelman tekeminen on parhaimmillaan huikea seikkailu täynnä luovuutta, naurua ja yhteishenkeä. Mutta kun on kyse ihmisten erilaisista haaveista ja tarpeista, pahimmillaan inhimillinen tekijä astuu esiin tuoden mukanaan kuohuvia tunteita ja sisäisiä ristiriitoja. En kuitenkaan halunnut sulkea parven ulkopuolelle yhtäkään sen jäsenistä. Uskoin, että jos minä pystyisin unohtamaan muutamia kipeitä kokemuksia, siihen pystyisivät aikaa myöten toisetkin. Niinpä hyökkäsin elämäni suurimman urakan kimppuun. Piti löytää roolit seitsemälletoista näyttelijälle eivätkä ne saaneet olla millaisia tahansa. Jokaisen roolin, repliikkien lukumäärään katsomatta, oli oltava tärkeä tarinan juonen kannalta. Kukaan näyttelijä ei joutuisi esittämään portsaria, tarjoilijaa tai vaikka ohikulkijaa, jolta kysytään tietä.
Toiveiden tynnyristä poimittua
Ryhdyin penkomaan toiveiden tynnyriä. Muistin, että erittäin hyvä ystäväni ja Jännärijoutsenten pitkäaikainen luottonäyttelijä on suorastaan hullaantunut aikamatkustuksesta kertoviin tarinoihin. Fantasiaelementti oli aiemmin loistanut jännäreistäni täydellisellä poissaolollaan, mutta miksipä en soisi ystävättärelleni iloa näytellä aikamatkaajan roolia. Mihin aikakauteen nykyaikainen suomalaistyttö matkustaisi? Tietenkin sinne, minne itsekin menisin, jos aikakone olisi keksitty: Myöhäisviktoriaaniseen Englantiin, Kotiopettajattaren romaanin Thornfield hallin kaltaiseen salaisuuksia ja vaaroja vilisevään goottikartanoon. Päätin kirjoittaa tarinan syntymäpäivälahjaksi ystävättärelleni, mutta tähdensin hänelle: ”Älä sitten kuvittele, että me voidaan ikinä tehdä tästä kuunnelmaa.”
Olin käyttänyt Joutsen- kuunnelmien studiokuluihin kaikki säästöni ja tuntui epärealistiselta saada apurahoja projektiin, josta väkisinkin tulisi pitkä. Päätin kuitenkin nauttia puhtaasta kirjoittamisen ilosta ja annoin mielikuvitukseni laukata vapaasti. Voisinhan lähettää käsikirjoitukseni Liiton Lukupalveluun niin, että siitä tulisi ikään kuin äänikirja. Optimistinen ystävättäreni sen sijaan piti pääosan esittämisestä toivoa yllä kaikki kuluneet seitsemän vuotta.
Eräs näyttelijä ilmoitti haluavansa esittää oikein kunnon konnattaren osaa. Se oli iso huojennus, koska pahisten roolit ovat kaikkea muuta kuin suosittuja. Tosin hän olisi mielellään näytellyt valtaan pyrkivää tietokonetta, mutta scifi ei ole minun tyylilajini. Syntyi laskelmoiva, häikäilemätön neitokainen, joka ei kavahda mitään keinoa kiiruhtaessaan päämääräänsä kohti.
Toisen näyttelijän haaveena oli romanityttö, joka ennustaisi kristallipallosta ja laulaisi hiukan. Brittiläisessä naistenviihteessä povarit ovat klisee, joten rooli oli helposti sovitettavissa tarinaan. Piti vain miettiä, ennustaisiko romanityttö hyvää vai pahaa vai verhoaisiko sanottavansa mysteerihuntuun? Ja mitä muuta hän voisi saada tarinassa aikaan? Pelkkä yksittäinen ennustuskohtaus ei toki riittäisi hyvälle näyttelijälle.
Täydellisen goottikartanon asukkaisiin kuuluu aina myös ulkoisesti hauras, mutta sisimmältään rohkea ja puhdassydäminen nuori nainen, jota pelot ja salaisuudet saartavat. Sekin asia ratkesi helposti. ”Anna mulle seuraavassa projektissa kiltin henkilön osa, jooko”, eräs näyttelijä vetosi hiukkasen tympääntyneenä. Hän oli nimittäin joutunut näyttelemään ikävää ihmistä kahdessa kuunnelmassa peräkkäin.
Millaisen roolin kirjoittaisin rajun alkuvoimaiselle, kiihkeälle tulkitsijalle, jonka toivelistalta löytyivät sanat hulluus ja raivo? Siinä olikin jo hiukan enemmän miettimistä, mutta ei harmiksi saakka. Ripaus Kotiopettajattaren romaania, yksi hyödyllinen tiedonmuru Florence Nightingalen elämäkerrasta ja loput omaa mielikuvitusta. Esiin astui kaunaa ja kiukkua tiukkuva koston jumalatar asettuakseen omalle paikalleen kartanon siipirakennukseen.
Eräs koirasjoutsen päätyi edellisessä projektissa näyttelemään lämminsydämisen ensirakastajan osaa. Hän itse olisi valinnut juopottelevan rentun, mutta olin ehtinyt luvata sen roolin toiselle. ”Kaikin mokomin sitten”, minä ajattelin. ”Kun kerran sankarin viitta ei kelpaa, niin saamasi pitää ja täältä pesee. Teen sinusta pelottavan kotityrannin, jonka toinen käsi lyö nyrkkiä pöytään ja toinen nostelee viskilasia.”
Mitä tehdä miehelle, joka esitti sangen erikoislaatuisen mutta selkeän toiveen: Hän halusi leikkiä äänellään ja muuntautua. Korvissani alkoi soida Simo Salmisen laulu: ”Tulipa tenkkatenkkapoo.” Onneksi sentään muistin laulun jatkonkin: ”Annas olla, kun hetki funtsataan.”
Muutama päivä meni miettiessä, mikä ihmeen mies voisi puhua useammalla eri äänellä ja mitä kummaa hän tarinassa tekisi. Olen syntymäsokeudestani huolimatta, tai ehkä sen vuoksi, peilihullu. Kuvastimet tuntuvat kätkevän jonkinlaisen salatun mysteerin. Kuvittelin seisovani pimeän peilin edessä ja maanittelevani sitä kirkastumaan: ”Kerro, kerro, kuvastin, kuinka hänet löytäisin.” Muutaman päivän
kuluttua kuvitteellinen peilini kirkastui ja sen kehyksissä seisoi mies kertoen, kuka hän oli ja mihin häntä tarinassa tarvittiin.
Nämä henkilöt kuulija kuunnelmassa tapaa ja näiden lisäksi kymmenen muuta mielenkiintoista hahmoa.
Maanperusteellisen mainio maajoukkue
Käsikirjoituksen tekoon kului lähes vuosi. Sen jälkeen ryhdyin metsästämään apurahoja, mutta homma ei ottanut onnistuakseen. Väliin tulivat Covid-vuodet, joiden aikana innostuin romaanikäsikirjoitusten työstämisestä. Lopulta Kellot soivat kuolemaa päätyi sattuman kautta Näkövammaisten Kulttuuripalvelun tuotettavaksi. Laitoin roolit avoimeen hakuun. Seitsemän vuoden tauon jälkeen vain muutama joutsenparven jäsen halusi lähteä mukaan projektiin. Monella oli jo muunlaisia mielenkiinnon kohteita ja eräs luottonäyttelijä oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kuitenkin ilokseni tarjokkaita riitti sekä näkövammaisteatterin puolelta että vasta-alkajista. Porukka saatiin kasaan.
Minua jännitti hiukkasen lähteä luotsaamaan laumaa, jonka jäsenten vahvuuksista, heikkouksista ja sitoutumiskyvystä tiesin sangen vähän, mutta muuten en jäänyt murehtimaan joutsenten poissaoloa. Osallistuin nimittäin kymmenisen vuotta sitten ansioituneen ohjaajan ja näyttelijän Erja Manton kurssille, jossa me kurssilaiset näyttelimme pareittain saman kohtauksen Täällä pohjantähden alla -kuunnelmasta. Vertailimme erilaisia tulkintoja. Manto tähdensi, ettei ole vain yhtä tapaa näytellä tietty rooli. Vaikka ohjaaja ei saisikaan aluksi kaavailemaansa näyttelijää, joku toinen voi tulkinnan erilaisuudesta huolimatta olla vähintään yhtä hyvä. Juuri tuon ilon olen nyt saanut käytännössä kokea. Toiset ääninäyttelijäuntuvikot osoittautuivat suoranaisiksi luonnonlahjakkuuksiksi, kun taas toisten asteittaista kehitystä sain seurata ilahtuneena. Mukaan lähteneiden joutsenten kokemus ja luotettava työpanos oli korvaamaton sekin. Sitoutuneisuudessakaan ei ollut moitteen sijaa. Sain jälleen kokea yllättyneisyyden tunteen, joka seuraa, kun näyttelijät ja äänisuunnittelijat ovat tehneet käsikirjoituksesta oikean kuunnelman. Me muodostimme maanmainion maajoukkueen ja voimme nyt onnellisina nauttia työmme hedelmistä.
