Musiikkimuistoja Helsingin sokeainkoulusta
Teuvo Ruponen
11.10.2025
Sokeainkoulun opetussuunnitelmassa musiikin opetuksella on ollut tuntuvasti suurempi osuus kuin näkevien kouluissa. Sisäoppilaitos tarjosi monelle oppilaalle tilaisuuden opiskella soittoa ja laulua. Moni oppilas sai musiikista hyvän harrastuksen, muutamat jopa ammatin.
Opetussuunnitelmaan sisältyi kaksi viikkotuntia laulua. Tunnit olivat yleensä iltapäivätuntien aluksi. Ensimmäisellä luokalla oli lisäksi laululeikkiä. Siinä yhdistyivät liikunnallisuus ja musiikki. Piano- ja urkutunnit olivat vapaaehtoisia.
Laina Nieminen toimi koulun musiikinopettajana 40 vuotta aina kevääseen 1959. Hänen jälkeensä tehtävää hoiti diplomiurkuri Toivo Sojakka syksystä 1959 maaliskuuhun 1961. Sitten musiikinopettajaksi tuli silloin vielä musiikinopiskelijana ollut Annikki Peltonen. Hän oli päässyt koulusta kolme vuotta aikaisemmin ja jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemiassa.
Kaikki kolme opettajaa olivat sokeita, koulun entisiä oppilaita.
Laina Nieminen oli opiskellut urkujen soittoa Oskar Merikannon oppilaana. Häneltä jäi kuitenkin diplomiurkurin tutkinto suorittamatta sotavuosien ja Merikannon sairastumisen ja kuoleman vuoksi.
Opettajan työn ohella Laina Nieminen teki valtavan suuren työn jäljentäessään nuotteja pistekirjoitukselle. Suurin urakka oli koraalikirjan jäljentäminen ja stereotypointi 1940-luvun lopulla.
Niemisen seuraaja Toivo Sojakka suoritti ensimmäisenä sokeana Suomessa diplomiurkurin tutkinnon 1952. Tavoitteena hänellä oli kanttoriurkurin virka jossain seurakunnassa, mutta sokean oli tuolloin mahdotonta saada virkaa kirkon palveluksessa. Sojakka konsertoi aktiivisesti koko 1950-luvun. Hän hoiti myös sokeain ammattikoulun musiikinopettajan tehtävää muutamia vuosia kunnes siirtyi Kuopion sokeainkoulun musiikinopettajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti vielä muutaman vuoden koulun siirryttyä Jyväskylään.
Annikki Peltonen valmistui Sibelius-Akatemiasta toukokuussa 1962. Musiikinopettajan tehtävien ohella hän hoiti esimerkiksi auskultoivien opettajien perehdytystä, opetti abacuslaskentoa ja oli muutoinkin aktiivisesti mukana koulun toiminnassa tuoden siihen ”sokean näkökulman”.
Aloitin sokeainkoulun oppilaana tammikuussa 1954. Ensimmäisiä muistikuvia musiikkielämästä ovat laulutunnit. Opettelimme silloin muun muassa laulut ”Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget” ja ”Järveltä kuuluu airojen kolke. Ken siellä mahtaa soutaa”.
Soittotunnit ja kuorolaulun aloitin vuosien 1956 – 1957 vaiheilla. Jännitin laulukoetta aika tavalla. En ollut mikään hyvä laulaja, mutta selvitin kokeen rimaa hipoen. Onneksi kuorossa oli aina vahvoja tenori- ja bassolaulajia, joten heidän rinnallaan oli helppo laulaa.
Laulutunnit ja kuoroharjoitukset pidettiin juhlasalissa. Niemisellä oli aina laulutunneilla mukana näkevä valvoja varmistamassa, että tunnilla kaikki sujui asiallisesti. Tunnin lopuksi valvoja luki kirjaa. Ainakin ”Aarniometsän tyttäret”, ”Punainen neilikka” ja ”Kolme poikaa ja musta Rudolf” ovat jääneet mieleen.
Soittotunnit olivat puolen tunnin mittaisia ja sijoittuivat yleensä käsityötuntien aikaan. Käsityönopettajat tuskin pitivät tästä. Toisaalta käsityötunteja oli runsaasti.
Tunnit pidettiin tavallisesti juhlasalissa. Sojakka piti tunteja myös omassa asunnossaan, joka sijaitsi ruokasalin perukalla. Urkutunnit olivat luonnollisesti juhlasalissa.
Heti soittotuntien alettua alkoi myös pistenuottien opiskelu. Se tuntui aluksi aika vaikealta, mutta samalla mielenkiintoiselta. Nuotit olivat tukena soittoläksyä harjoiteltaessa. Opettaja neuvoi sormitukset ja soinnut tarvittaessa kädestä pitäen.
Toukokuussa järjestettiin musiikkinäytteet, joissa esiteltiin lukuvuoden aikana opittua.
Tällainen käytäntö alkoi Laina Niemisen aloitteesta vuonna 1948.
Tilaisuus muodosti tärkeän kiinnekohdan koulutyössä. Musiikkinäytteet antoivat musiikkiopinnoille tavoitteen. Palkintona tehdystä työstä jaettiin esiintyjille pieniä rahapalkintoja ja suklaata.
Musiikkinäytteissä yleisönä oli koulun oman väen lisäksi opettajien ja muun henkilökunnan perheenjäseniä ja tuttavia.
Koulun musiikkielämässä suuri juhlahetki oli, kun syksyllä 1948 koulu sai uudet Kangasalan urkutehtaan valmistamat urut. Edelliset urut olivat peräisin 1800-luvun lopulta.
Aamun avauksissa ja iltarukouksissa oppilaat säestivät virret. Laina Nieminen ehdotti minulle urkujen soiton opiskelua ja niin aloitin urkutunnit ja ensimmäiset soittokerrat hoidin kevätlukukaudella 1959. kyllä se jännitti, että sujuuko soittaminen virheettä. Jalkion käyttäminen oli minulle hieman vaikeaa. Urkujen soitto kuulosti mahtavalta.
”Urkurin” uran kohokohtana oli, kun sain säestää joulujuhlassa 1960 päätöslauluna lauletun virren ”Enkeli taivaan”. Juhlasali oli täpötäynnä yleisöä ja tunnelma jouluisen harras. Yllättävää oli se, miten täysi juhlasali vaikutti akustiikkaan vaimentaen urkujen ääntä, vaikka kaikki äänikerrat olivat käytössä. Hoidin saman tehtävän myös vuotta myöhemmin.
Koulussa kävi usein vierasryhmiä. Tavallisesti vieraat tulivat aamulla ja osallistuivat myös päivän avaukseen. Heille esitettiin musiikkikappaleita, kuoro lauloi, soitettiin pianolla tai uruilla ja sen jälkeen he tutustuivat opetukseen.
Koulun oppilaat kävivät esiintymässä myös koulun ulkopuolella. Mieleen on jäänyt kirkkokonsertti Kallion kirkossa huhtikuun 7. päivänä 1960. Sama ohjelma esitettiin kuukautta myöhemmin Hyvinkään vanhassa kirkossa.
Musiikilla oli tärkeä osa Markus-sedän lasten tunneilla, jotka pidettiin sokeainviikolla. Esiintymisvuorot vuorottelivat Helsingin ja Kuopion koulujen kesken. Näihin lastentunteihin harjoiteltiin huolellisesti. Markus-sedällä olikin tärkeä osuus sokeainkoulujen taustalla. Jo 1930-luvulla tunnetuksi tuli lastentuntien Sokea Kerttu. Markus-setä oli perustanut kummallekin koululle rahaston, josta jaettiin pieniä rahalahjoja esiintyjille. Tällä ”Kaurapuurorahastolla”, kuten me sitä kutsuimme, oli merkittävä osa koulun harrastustoiminnan rahoituksessa.
Helsingin koulussa järjestettiin maaliskuussa 1957 juhlatilaisuus Markus-sedän eläkkeelle jäämisen johdosta. Juhlavierasta tervehdittiin kalevalaisella laululla ”Kamanat kohottukohon”.
Kun Toivo Sojakka tuli musiikinopettajaksi, hän perusti kouluun orkesterin. Siihen kuuluivat soittimet melodika, alttomelodika, huilu, metallofoni ja joukko rytmisoittimia. Sojakka itse soitti pianoa. Ensimmäisinä kappaleina orkesteri opiskeli kappaleet ”Persialaisella torilla” ja ”nuorten neitosten tanssin”. Ennen Sojakan lähtöä ehdimme opiskella ja esittää kappaleet ”Neekerin uni” ja ”Iloiset kuparisepät”. Viimeksi mainitut kaksi kappaletta esitettiin maaliskuussa 1961 Sokeain Henkinen Työ ry:n järjestämässä viihdetilaisuudessa suomalaisella kauppakorkeakoululla. Samassa tilaisuudessa esiintyi myös Helsingin varuskuntasoittokunta Teuvo Laineen johdolla. Oli mukava jutella näiden soittajien kanssa ja kuunnella trumpettiesitystä laulusta ”Minka”.
Koululla vieraili myös tunnettuja taiteilijoita esiintymässä. Mieleen ovat jääneet harpputaiteilija Ilona Juutilainen ja kanteleensoittaja Marjatta Puupponen. Meillä oppilailla oli tilaisuus tutustua myös heidän soittimiinsa.
Toukokuussa 1961 koululla vierailivat Marjatta ja Martti Pokela. Mukana oli myös silloin 6-vuotias Eveliina. Oli jännittävää esiintyä näiden tunnettujen taiteilijoiden kuunnellessa.
Jo tuolloin, 1950-luvulla koulun määrärahat olivat niukat. Niinpä koulu ryhtyi omatoimiseen varainkeräykseen hankkiakseen pianon. Oppilaat esittivät Elna Hannuksen johdolla ja hänen puvustamanaan satunäytelmän ”Adalmiinan helmi”. Näytelmä sai suuren suosion ja sen tuotolla hankittiin koululle uusi harjoituspiano.
Tuolloin 50-luvulla koulun johto eli käytännössä asuntolan johtajatar Elna Hannus ei oikein hyväksynyt kevyttä musiikkia. Syksyllä 1956 koululla vieraili yhtye, joka esitti muun muassa silloisen iskelmän ”Elbajon”.Esitysten jälkeen muusikot heittelivät kimarakaramelleja yleisön joukkoon. Niitä sitten hamuilimme lattialta kuka milläkin menestyksellä.
Joillakin oppilailla oli myös haitari, jolla he soittivat sen ajan iskelmiä ja tanssimusiikkia. Johtajatar Hannus ei katsonut tätä hyvällä. Tilanne kuitenkin muuttui yllättäen talvella 1959. Olimme silloin lähdössä vierailulle Tukholmaan ja Hannus katsoi, että meidän pitäisi oppia tanssimaan edustaessamme koulua Ruotsissa. Tanssinopetuksen myötä myös musiikki ”keveni”.
Oppilaissa oli myös taitavia huuliharpun soittajia. Rumpujen soittoa kouluaikana opiskeli sittemmin tanssiorkestereissa rumpalina toiminut Urpo Kuotola. Hänellä oli rumpupatteristo koulun alakerrassa sijainneessa partiopesässä. Urpo harjoitteli tiiviisti ja kävi opissa myös tunnettujen tanssiorkestereiden rumpaleiden luona.
Yksi oppilaista, Helena Marttinen opiskeli kouluaikanaan viulunsoittoa sokean viulistin, Aarne Koposen johdolla. Viulun lisäksi Helena soitti pianoa ja urkuja.
1950-luvun puolivälin tienoilla innostuimme rakentamaan ns. sippiviuluja. Soitin oli yksinkertainen. Noin 40 – 50 senttiä pitkä lauta ja metallilanka sekä kaksi kiveä. Metallilanka kiinnitettiin laudan kumpaankin päähän ja kivet asetettiin langan alle lähelle laudan päitä. Sitten kivillä kiristettiin metallilanka ja näppäiltiin kuten viulussa tai mandoliinissa. Sointi muistutti havaijikitaran ääntä.
Oppilaat järjestivät lukuvuoden aikana useita illanviettoja. Ohjelmassa oli soittoa, laulua, näytelmiä ja lopuksi piirileikkiä.
Koulun musiikinopetukseen liittyivät myös koululaiskonsertit. Ne pidettiin Suomalaisella Kauppakorkeakoululla. Sinne mentiin kävellen tai raitiovaunulla. Kerran kapellimestari Erik Kronvall tuli konsertin jälkeen tervehtimään meitä kädestä pitäen.
Myös Kansallisoopperassa ja Operettiteatterissa vierailimme. Ensin mainitussa esityksinä olivat muun muassa ”Figaron häät” ja ”Rigoletto”. Kevyemmältä puolelta operettiteatterissa esityksinä olivat ”Iloinen leski” ja ”Havaijin kukka”.
1950-luvun puolivälissä koulu sai lahjoituksena magnetofonin. Alkuvuosina laitetta sai käyttää vain johtaja Lehvä. Vuosikymmenen lopulla magnetofoni sijoitettiin isojen poikien päivähuoneeseen, jossa se oli poikien käytettävissä. Magnetofonilla äänitettiin radiosta iskelmiä ja muuta kevyttä musiikkia. Ääninauha kului ja katkeili ja pian alkuperäinen nauha oli heitettävä pois. Samalla menetettiin kirjailijamestari F.E. Sillanpään vierailun äänite tammikuulta 1955. 1960-luvun alussa muutamat oppilaatkin hankkivat magnetofonin. Varsinaisen koulumusiikin rinnalle oli tullut kevyempi sointi päivän iskelmineen. Noilta vuosilta on säilynyt oppilaiden vapaa-ajalla tekemiä äänityksiä. Ne kuvastavat osaltaan tuon ajan musiikkielämää koulun sisällä.
Silloin tällöin koulussa järjestettiin kahvihetkiä joko merkkipäivien tai muiden juhlien johdosta. Kokoonnuimme ruokasaliin ja aina ohjelmassa oli yhteislaulua. Kahvihetkiin liittyi oleellisena osana kahvilaulu, jonka toi kouluun partionjohtaja Martta Kotilainen.
Laulun sanat kuuluvat:
”Juomista joita nautitaan
on kahvi kaikista parhain.
Se mielen synkeän virkistää
ain’ aamust’ alkaen varhain.
Se vaikuttaa niin mahtavasti
kiireestä kantapäähän asti.
Ja niin se on,
ja niin se on.”
Lähes aina laulettiin myös laulu ”Vanha riimu”. Se oli johtajatar Hannuksen mielilaulu vaikka olikin iskelmäksi luokiteltava. Tuo laulu päättyy sanoihin: ”Polle poissa on”. Niin on poissa myös sokeainkoulun aika soittoineen ja lauluineen. Muistot ovat kuitenkin jäljellä kuten laulussa riimu ja satula.