Näkövammaismuseon synty ja toiminta

Teuvo Ruponen

18.1.2025

Näkövammaisten ja näkövammaisjärjestöjen vaiheita on talletettu eri puolilla maailmaa. Meitä lähinnä ovat Pariisin, Berliinin ja Tukholman näkövammaismuseot. Keskeistä aineistoa näissä kaikissa ovat sokeainkoulujen aineistot.

Suomessa museoajatus on ensimmäisen kerran mainittu Sokeain Airut –lehdessä 4/1954.
Suomen Sokeain Kirjallisuusyhdistys (nyk. Näkövammaisten Kulttuuripalvelu) esitti tuolloin, että Sokeain Keskusliitto ryhtyisi toimenpiteisiin sokeain eri aikoina käyttämien välineiden ym. talteen ottamiseksi ja säilyttämiseksi tuleville sukupolville ja tässä mielessä tutkisi mahdollisuuksia tämän museoajatuksen toteuttamiseksi.

Johtokunta arveli, että tällainen museo voitaisiin kaikkein vähimmin kustannuksin järjestää sokeainkoulujen yhteyteen. Sen vuoksi päätettiin asiassa ottaa yhteys valtion sokeainkouluun ja sokeain ammattikouluun. Asia ei kuitenkaan tuolloin edennyt, vaan se jäi itämään.

Sokeain Keskusliiton työvaliokunta käsitteli historiallisen aineiston tallentamista ilmeisesti ensimmäisen kerran syyskuussa 1960. Oikeastaan tällöin esitettiin ajatus erityisen sokeainosaston perustamisesta sosiaalimuseoon. (SKL:n työvaliokunnan ptk 20.9. 1960 §5)
Työvaliokunta käsitteli tuolloin sokeain viikon asioita. Historiallisen aineiston säilyttämisen ohella esille nousi sokeain työtä ansiokkaasti tukeneiden henkilöiden palkitsemista varten perustettava ansiomitali.

Työvaliokunta päätti esittää johtokunnalle kummankin kysymyksen ottamista lähemmin tutkittavaksi. Johtokunta käsittelikin asiaa Aleksis Kivenpäivänä 1960. Tällöin todettiin, että liiton sihteeri Kalle Virkki oli ollut yhteydessä sosiaalimuseon johtajaan ja oli ilmennyt, että parhaillaan suunniteltiin invalidien kuntouttamisosaston perustamista ja tässä yhteydessä myös sokeat tultaisiin ottamaan huomioon. Museon johtaja oli ilmaissut tyytyväisyytensä Keskusliiton tarjoaman avun johdosta.

Samoihin aikoihin Sokeain Henkinen Työ ry:n puitteissa oli hanke, jossa haastateltiin joitakin vanhoja konkareita. Haastattelijana toimi muun muassa Aatu Moilanen. Haastateltavana oli esimerkiksi hieroja Fredrik von Zansen ja Björn Wilhelm Rosenlind.

Vuodet vierivät eikä museohanke edennyt. Asiaan palattiin vasta, kun keskusliiton opintosihteeri Pertti Hiltunen otti asian esille.

Hiltunen lähestyi johtokuntaa kirjeellä, joka oli päivätty 27. tammikuuta 1969. Siinä Hiltunen perusteli sokeain monipuolisen kulttuuriperinnön tallentamisen tärkeyttä. Hän nosti esille erilaiset apuneuvot ja -laitteet, erilaiset työvälineet. Nämä Hiltunen luokitteli jäämistöksi. Toisena ryhmänä oli esittävä jäämistö, johon kuuluivat pistekirjoituksella ja mustavalkoisella kirjoitetut kirjat, vihkoset, asiakirjat, pöytäkirjat jne. Esittävää jäämistöä olivat myös ääninauhalle tallennetut haastattelut ja kertomukset, joita järjestötyössä mukana olleet henkilöt olivat tallentaneet.

Hiltunen perusteli aloitettaan sillä, että sokeain järjestöt Ruotsissa, Saksassa ja monissa muissakin sivistysmaissa olivat muutama vuosi aikaisemmin ottaneet itse huolekseen järjestää ja kerätä sokeain kulttuuriperinnettä.

Hiltunen toivoi, että Sokeain Keskusliittokin alkaisi kiinnittää asiaan huomiota. Tärkeimmäksi ja kiireellisimmäksi nousi hänen mielestään vanhojen järjestömiesten ja etenkin sokeain järjestötoiminnan perustamisessa mukana olleiden näkevien muistitiedon kerääminen.

Hiltunen korosti, että erityisen tärkeää muistitiedon tallentaminen on juuri jälkipolvien sokeille henkilöille, koska he eivät voi tarkastella valokuvia ja filmejä, jotka esittävät aikaisempia aikoja. Vitkastelua tiedonkeruussa ei voida korvata millään rahalla, siksi on ryhdyttävä heti toimeen. Sokeain Keskusliiton tiloihin olisi järjestettävä tilat myös muistitietoarkistolle. Tätä kaikkea kertynyttä pelkkää ja esittävää jäämistöä voitaisiin käyttää myöhemmin Suomen sokeainhuollon historian kirjoittamisessa.

Lopuksi Hiltunen huomautti, että historiantutkimus vaatii johdonmukaisesti ja selkeästi laadittua lähdeaineistokokonaisuutta. Tässä mielessä olisi hankittava riittävän väljät huonetilat, jonne sijoitettaisiin Suomen sokeainhuollon museo, arkisto ja kirjasto.

Museoon koottaisiin vanhoja sokeiden koulutukseen, työelämään, arkipäivän askareisiin jne. liittyviä esineitä, joita hankittaisiin yksityisiltä jäseniltä. Erikoisesti on huolehdittava siitä, että Helsingin ja Kuopion sokeainkoulujen muuttaessa Jyväskylään ei mitään tallentamisen arvoista aineistoa heitetä hukkaan.

Arkistoon olisi koottava ja järjestettävä asianmukaisesti kaikki vanha arkistoaines. Uuden, mutta erittäin tärkeän sijansa ottaisi nauhoille äänitetty arkistoaines, jota olisivat esimerkiksi nauhoitettu muistitieto, liittokokousten, juhlakokousten, juhlien jne. nauhoitukset ym. vastaavat tallennukset.

Kirjastoon olisi koottava kotimainen ja ulkomainen sokeainhuoltoa koskeva kirjallisuus ja alan lehdistö. Sokeainhuoltoa koskevat sanomalehtileikkeet, karttateokset jne. Kirjaston tehokasta hyväksi käyttöä varten olisi kaikki aineisto kortistoitava sekä tekijä- että asiahakemistoksi. Asianmukainen hakemisto olisi tehtävä myös alan lehtien artikkeleista.

Hiltusen kirje esiteltiin seuraavana päivänä Sokeain Keskusliiton johtokunnalle. Johtokunta suhtautui asiaan myönteisesti ja antoi opintotoimikunnan tehtäväksi asian edelleen kehittämisen.

Opintotoimikunta päätti kokouksessaan maaliskuun 6. päivänä 1969 esittää, että johtokunta nimeäisi työryhmän selvittämään niitä toimenpiteitä, joihin olisi ryhdyttävä historiallisen jäämistön tallentamiseksi.

Johtokunta käsitteli asiaa 26. maaliskuuta. Työvaliokunnan esityksen mukaisesti hyväksyttiin historiallisen jäämistön varastointi, kunnes varsinaista näytteillepanotilaa voitaisiin tarkoitukseen osoittaa. Sokevasta varattiin lukittavaa kuivaa kellaritilaa. 1960-luvun lopulla keskusliiton toimisto sijaitsi vielä Fredrikinkatu 34:ssä. Siellä ei ollut tilaa esineiden esillepanolle.

Kun vuonna 1970 muutettiin Mäkelänkatu 52:een, osa historiallisesta aineistosta sijoitettiin keskustoimiston yhteydessä olleeseen varastotilaan. Muuten museohanke ei edistynyt juurikaan 1970-luvulla. Merkittävin aiheeseen liittynyt tapahtuma oli Sokeain Keskusliiton 50-vuotisjuhla. Osana juhlavuotta toteutettiin Suomalaisen Kirjallisuudenseuran kansanrunousarkiston kanssa näkövammaisperinteen keruukilpailu. Sen tuloksena saatiin merkittävä muistitietoaineisto. Kilpailun voitti opettaja Annikki Peltonen, jonka muistelut käsittivät Helsingin sokeainkoulun historiaa sekä oppilaan että opettajan näkökulmasta.

Sokeain Keskusliiton uuteen monitoimitaloon Mäkelänkatu 50 suunniteltiin museota, joka liittyisi saumattomasti apuvälinenäyttelyyn. Kokonaisuus havainnollistaisi näkövammaisten esinekulttuurin kehitystä. Museoon tulevia esineryhmiä olisivat mm. käsityöntekijöiden työkalut, raaka-aineet ja valmisteet, opetusvälineet kuten pistekirjoitus- ja laskuapuvälineet sekä kartat. Myös kotitaloustöissä löytyi joukko erilaisia apuvälineitä.
Museoesineiksi sopivat edelleen vanhat pistekirjat, näkövammaisten kirjoittamat kirjat ja äänilevyt.

Kun syksyllä 1980 muutettiin monitoimitaloon Mäkelänkatu 50, museolle varattiin tila talon pohjakerroksesta ns. takkahuoneen läheisyydestä. Varsinaisesta suunnitelmallisuudesta museotoiminnan osalta ei kuitenkaan voitu vielä puhua.

1980-luvun merkittävin historiatapahtuma oli ”Suomen näkövammaisten ja näkövammaistyön historian” julkaiseminen vuonna 1988. Itse museohanke eteni seuraavalla vuosikymmenellä, kun museon toimintaa käynnistämään asetettiin museotyöryhmä ja palkattiin museotyöntekijä. Työryhmän puheenjohtajana oli Osmo Leppänen ja asiantuntijajäsenenä Irma Savolainen Uudenmaan maakuntamuseosta.

Museon asema yhtenä liiton toimintamuotona vahvistui, kun liiton sääntöjen tarkoituspykälään lisättiin sanat ”harjoittaa museotoimintaa”. Tähän liittyi ehto, että jos liitto purkautuu museon kokoelmat on luovutettava edelleen museoesineinä säilytettäviksi Suomen kansallismuseolle.

Kymmenen vuotta myöhemmin, 2001 liiton sääntöjen kakkospykälään lisättiin maininta museotoiminnasta. Tämä oli tarpeen valtionavustusten saamiseksi.

Museotyöryhmä ehdotti ensimmäisessä kokouksessaan marraskuussa 1990, että keskusliittoon palkattaisiin museotyöntekijä kolmeksi kuukaudeksi palkkaluokalla A8.

Hallitus hyväksyi esityksen kokouksessaan 14. joulukuuta 1990 sekä valtuutti museotyöryhmän valitsemaan työntekijän ja antamaan lähemmät ohjeet työtehtävästä.

Museotyöntekijän olisi aluksi luetteloitava liitossa ja näkövammaisten kouluilla olevat museoesineet.
Työntekijänä voisi olla museoalan opiskelija, jota museotyöryhmän jäsen Irma Savolainen työnsä puolesta valvoisi ja ohjaisi.

Museon toimintaa käynnistämään palkattiin opiskelija Saija Pelvas alkaen 15. toukokuuta 1991. Hänen työsuhteensa jatkui kolmen kuukauden sijasta lähes kymmenen vuotta.

Pelvaksen jälkeen museotyöntekijänä toimi lyhyen aikaa Satu Siponen. Lokakuussa 2000 museoamanuenssina aloitti Kari Huuskonen.

Näkövammaismuseolle laadittiin myös ohjesääntö. Hallitus hyväksyi sen museotyöryhmän esittämässä muodossa 19. maaliskuuta 1992.

Museo on työstänyt käyttöönsä myös kokoelmapoliittisen ohjelman käytännön työkaluksi arkistojen ja kokoelmien hallintaan. Työ on tehty yhteistyössä Keski-Uudenmaan maakuntamuseon kanssa. Kyseessä on asiakirja kokoelmapoliittisista tavoitteista, linjauksista ja periaatteista sekä näiden toteuttamiseen käytetyistä toimintatavoista ja menetelmistä. Näin parannetaan kokoelmatyön laatua ja suunnataan niukkoja resursseja tärkeiksi määriteltyihin kohteisiin.

Näkövammaismuseo liittyi Suomen Museoliiton jäseneksi vuoden 1997 alusta. Museo luokitellaan nykyisin ammatillisesti hoidetuksi valtakunnalliseksi erikoismuseoksi.

Museo on ollut avoinna yleensä maanantaista keskiviikkoon klo 12 – 15 ja muulloin sopimuksen mukaan.
Museon hoidosta on vastannut koko ajan osa-aikainen työntekijä, vuodesta 1996 nimikkeenä on ollut museoamanuenssi. Tehtäviin kuuluvat museosta vastaaminen kokonaisuudessaan, kokoelmien hoito tutkimustoiminta, näyttelyiden ja julkaisujen tekeminen, työllistettyjen ja harjoittelijoiden ohjaaminen sekä hallinnolliset tehtävät.

Museoamanuenssin tukena on toiminut museotoimikunta. Sen tehtävänä on auttaa vastuullista toimihenkilöä toiminnan suunnittelussa ja täytäntöönpanossa ja tehdä tarvittaessa esityksiä liiton hallitukselle.

Museossa on pysyvä perusnäyttely ”Näkövammaistyön vuosisadat”. Esillä on mm. kohokarttoja, pistekirjoja, pistekirjoituskoneita ja -tauluja, pienoismalleja sekä perinteisiä harja- ja korityövälineitä.

Museossa on runsaat kaksi ja puoli tuhatta esinettä sekä yli kahdeksansataa kirjaa. Lisäksi luetteloimaton näkövammaistiedon kirjaston aineisto. Audio- ja videotallenteita on lähemmäs tuhat tuntia. Esittelytekstit ovat sekä mustavalkoisella että pistekirjoituksella. Esineisiin saa koskea.

Museossa kävijä voi kokeilla pistekirjoitusta vanhoilla kirjoitusvälineillä ja -menetelmillä sekä testata simulaatiolaseja, joiden avulla havainnollistetaan näkövammaisuuden erilaisia haitta-asteita.
Museossa voi kuunnella näkövammaisuutta käsitteleviä puheohjelmia eri vuosikymmeniltä.

Perusnäyttelyn lisäksi museo järjestää teemanäyttelyitä. Tällaisia ovat vuosikymmenten mittaan olleet muun muassa Osaavat kädet –näyttely, Näkövammaisten kulttuuria puolitoista vuosisataa esitellyt näyttely ja näkövammaisten kansalaistoimintaa sata vuotta –näyttely.

Museon arkistokokoelmat koostuvat esineistä, ääni- ja videotallenteista, asiakirjoista ja dokumenteista sekä valokuvista ja käsikirjastosta. Museon asiakkaita ovat niin yksityishenkilöt kuin yhteisöt, kuten Näkövammaisten liiton jäsenyhdistykset, yliopistot ja korkeakoulut, sukuseurat ja vapaat tutkijaryhmät.

Museoamanuenssi Kari Huuskonen painottaa tallennustyön merkitystä. Sen välityksellä jälkipolville jää käsitys menneistä ajoista. Näkövammaiskulttuurin kannalta on sääli, jos jäljelle jää hajanainen joukko esineitä ja tekstejä, joista kukaan ei kohta osaa kertoa, mihin ne liittyvät tai mistä ne ovat peräisin. Tallennus ja arkistointityö ovat museotoiminnan kivijalka, jolla kaikki muu lepää. Huuskonen vertaa näkövammaismuseota Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kansanrunousarkistoon. Samalla tavalla näkövammaismuseo voi toimia näkövammaisuuteen liittyvän muistitiedon, äänitteiden, valokuvien, asiakirjojen ja esineiden kerääjänä ja tallentajana.

Museon rahoitus on koko ajan ollut niukkaa. Tavoitteena on ollut saada Näkövammaismuseo säännöllisen valtion tuen piiriin. Tämän edellytyksenä olisi ollut, että museossa olisi vähintään kaksi kokopäiväistä työntekijää.

Näkövammaismuseo on kuitenkin saanut museoviraston harkinnanvaraista valtionapua useana vuonna muun muassa aineiston digitointiin ja välinehankintoihin. Muutoin museon rahoituksesta on vastannut omistajayhteisö Näkövammaisten Keskusliitto/Näkövammaisten liitto.

Näkövammaismuseo on vuosikymmenten myötä osallistunut moniin projekteihin. Suurin ja vaativin hanke on ollut pisteillä painettujen Sokeain Airut –lehtien siirtäminen digitaaliseen muotoon.
Vanhat Airut-lehdet tuovat esille näkövammaisyhteisöjen elämää menneiltä vuosikymmeniltä. Siksi museo on pitänyt tärkeänä näiden vanhojen pistelehtien litterointia. Työ aloitettiin 1990-luvun puolivälissä ja on nyt saatettu päätökseen.

Museo ei ole pelkästään paikka, joka esittelee vanhoja esineitä ja arkistoaineistoja. Sillä on myös aktiivinen osuus. Esimerkiksi Näkövammaismuseon yhtenä tehtävänä on esteettömyysneuvonta. Neuvontaan ja vaikuttamiseen liittyvät tehtävät ovat painottuneet pääasiassa valtiollisten ja kunnallisten museoiden ja kulttuurilaitosten saavutettavuuden edistämiseen. Tärkeimpiä vaikuttamisen foorumeita ovat olleet museoviraston, Keski-Uudenmaan maakuntamuseon ja museoliiton järjestämät tilaisuudet ja museoiden yhteistyötapaamiset sekä näiden instituutioiden ylläpitämät keskustelukanavat ja julkaisut.

Aktiivista ulospäin suuntautuvaa toimintaa ovat myös Näkövammaismuseon studia generalia –luentosarja sekä opintopiirimuotoiset historiaklubitilaisuudet. Ne ovat osa museopedagogista toimintaa.

Näkövammaismuseolla on myös verkkosivut. Ne kertovat museon toiminnasta ja näyttelyistä ja toisaalta toimivat elävänä arkistona, johon tuotetaan monipuolista sisältöä museon edustamalta alalta.

Iiris-taloa suunniteltaessa museolle varattiin tilat keskeiseltä paikalta talon sisääntulokerroksesta. Vuonna 2019 museo joutui siirtymään apuvälinemyymälän naapuriin, jolloin näyttelytilasta tuli avoin ohikulkupaikka. Tilan valvonta vaikeutui.

Museon varastotilan tarve kasvoi, kun Jyväskylän näkövammaisten koulu päätti luovuttaa Helsingin ja Kuopion koulujen esineistön näkövammaismuseon hoitoon. Nyt museon varasto on saatu sijoitettua Iirikseen. Tämä helpottaa oleellisesti museon toimintaa, esimerkiksi vaihtuvien näyttelyiden järjestämisen osalta.

Vuonna 2023 käynnistettiin yhteistyö Työväen arkiston kanssa. Kansallisarkiston valvonnassa toimiva Työväen Arkisto on erikoistunut kansanliikkeisiin ja sosiaalihistoriaan ja se on ryhtynyt viime vuosina vastaanottamaan myös vammaisjärjestöjen arkistoja ja aineistoja,

Yhteistyön taustalla ovat museon omistajayhteisön Näkövammaisten liiton jatkuvasti niukkenevat resurssit. Tavoitteena on varmistaa Näkövammaismuseon historia- ja perinneaineistojen pysyväissäilytys ja tutkimuskäyttö myös tulevaisuudessa. Tammikuussa 2024 luovutettiin noin 40 hyllymetrillistä historia-aineistoa Työväen Arkistoon.

Menneisyyden tunteminen ja arvostaminen ovat oleellinen ja tärkeä osa kulttuuria. Yhteiskunta, joka ei tunne menneisyyttään, on heikko ja altis virheille.

Museotoiminnan ylläpitäminen ja kehittäminen vaatii sekä henkilö- että tilaresursseja. Työtä ei voida mitata vain euroilla. Suuri osa museotyöstä on näkymätöntä ja paljon aikaa vievää, mutta menneisyyden tallentaminen ja tunnetuksi tekeminen on myös näkövammaismuseon tärkeä tehtävä. Tätä työtä ei voida liiaksi korostaa. Vastuu tehtävän hyvästä hoidosta on viimekädessä Näkövammaisten Liitolla.

Kirjoittaja: Teuvo Ruponen

Olen Teuvo Ruponen. Vietän puolisoni kanssa eläkepäiviä Helsingissä. Sokeuduin 8-vuotiaana. Kävin runsaat 8 vuotta Helsingin sokeainkoulua. Sen jälkeen luin yksityistä tietä ylioppilaaksi. Koulutukseltani olen valtiotieteen maisteri, pääaineenani poliittinen historia. Työuran, noin 40 vuotta tein Näkövammaisten liitossa ensin opintosihteerinä ja sitten kuntoutusjohtajana. Eläkkeelle jäin 2011.
Historia kiinnostaa minua ja olen kirjoittanut kaksi kirjaa ja joukon artikkeleita näkövammaisaiheista.