Päivä, jona kaikki hajosi: Prologi ja luku 1
Anne Huttunen ja Satu Linna
8.11.2026
Prologi:
Teksti: Satu Linna
illalla
Koivulaakson kartanon pihalla on täysi kaaos. Päärakennuksen länsisiipi on tulessa, ja paksu musta savu näkyy kauas. Miksi ihmeessä? Nyt on kaunis kesäilta, ei tietoakaan ukkosesta. Monet tietävät, ettei kartanon keittiö ole tuolla päinkään, eikä tähän aikaan kukaan pidä tulta kotonaan muuten, kuin ruoanlaiton takia.
Jokseenkin kaikki lähikylän toimintakykyiset aikuiset ovat tulleet paloa sammuttamaan. Nyt he seisovat pitkänä ketjuna, joka johtaa joen rannasta palavaan taloon. Rannassa olevat täyttävät isoja puisia vesiämpäreitä ja lähettävät ne ketjua pitkin kohti tulta. Kun sangot on tyhjennetty, ne palautetaan takaisin rantaan täytettäviksi.
Mutta ämpäreiden kanssa heiluessa ehtii myös vähän ihmetellä ja kauhistella. Toki kyläläiset ovat myötätuntoisia. Useimpien mielestä tulipalo on, ehkä koleraa ja keuhkotautia lukuunottamatta, pelottavinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Mutta kaikki ovat myös uteliaita. Mistä kummasta tässä voi olla kysymys?
”Hei kahtokaa, Mitä nuo täällä tekköö?” kysyy 16-kesäinen Pietisen Ville, kartanon torppariperheen poika, jolle tulipalo on taatusti kesän jännittävin seikkailu.
”Älä sie hölötä, vuan anna se ämpäri miulle ja sassiin.”, isä Pietinen jupisee muttei sentään malta olla katsomatta, mitä poika oikein toljottaa.
”Ohhoh, kai hyö on tullu pistämään putkaan siunlaisii poikii, jotka sotkoot koko vesketjun”, hän hörähtää, kun näkee kauempana vallesmanni Nylundin ja apupoliisin, jotka keskustelevat vakavan näköisinä keskenään.
”Vuan entä jos joku on sytyttännä tuon tahallaa?”, arvelee Hurmepellon kartanon vanhin piika Malviina, joka kauniisti sanottuna seuraa tarkasti pitäjän sisäisiä uutisia ja välittää niitä mielellään eteenpäin.
”Minkä tähen kukkaan nyt semmosta? Ei täs kyläs niin keljuu väkkee asu”, vanhempi Pietinen rauhoittelee.
”Nii, ei tääl varmaa, mut mist sen tietää, jos tääl on käyny vaik jottai venäläisii roistoja”, Ville penää.
”Ei siihen mittää ryssii tarvita. Täälhän assuu omastakii takkaa kaks aika outoo ihmistä. Se hullu Hiltur-neiti, joka höpäjää kaike aikaa kirouksist ja onnettomuuksist. Ehkä hää on kyllästyny, kun mikkää ennustus ei oo käyny tottee, ja päätti laittaa tulen nurkkaa. Ja sitte on vielä se sokkee tyttöressu. Mitä jos joku on ollu vaik avittamassa sitä iltahommisja unohtanu kynttilän sen huoneeseen. Sit se hyysäri on lähtennä pois, ja tyttö on jostain syystä noussu kävelemmää ja kaatanna sen kynttilän, eikä oo tajunnu, jot se kaatu, ja tuli lähti levviimää”, puuttuu hiljaisempi äiti Pietinenkin puheeseen, ”Vuan tuolta tullee yks, joka saattaa tietää jottai”, hän sanoo ja osoittaa Koivulaakson talousmamsellia, joka ryntää paikalle ilmeisen kauhistuneena.
”Herra Jumala, sieltä tuotiin toisen oven kautta kaksi vainajaa, minä näin. Mutta heidän kasvonsa oli peitetty liinoilla! Ketä he olivat? Tietääkö kukaan, keitä talon väestä puuttuu?”
Luku 1: Leskirouva Hedwig Sandström
”Kukaan ei ymmärrä, miten sairas minä todella olen.”
Teksti: Satu Linna
Herääminen oli taas semmoinen, kuin ne minun kaltaisellani sairaalla ihmisparalla ovat. Yöt kuluvat nykyään yleensä siihen, että poden päänsärkyä ja etsin siedettävää asentoa kipeälle selälleni, enkä saa unen päästä kiinni. Ja kun en nuku, joudun parin tunnin välein kompuroimaan yöastialle ja takaisin vuoteeseen, mikä ei ainakaan helpota särkyjä. Uni tulee ehkä seitsemän aikaan aamulla, kun kahdeksalta pitäisi nousta! Herätessä on sitten ihan tokkurassa ja niin väsynyt, että päätä huimaa.
Toki minä tiedän, että päänsärky ja huonounisuus johtuvat osittain liioista huolista. Elämäni oli mukavaa ja rauhallista, kunnes rakas mieheni Henrik kaksi vuotta sitten kuoli. Henrik oli kunnon mies, ystävällinen minulle ja lapsille. Hän huolehti kaikesta, mistä varakkaan miehen pitää huolehtia. Hoiti hyvällä menestyksellä liikettään, jakoi pehtorille määräyksiä kartanon maanviljelyksestä ja muutenkin päätti, mitä piti tehdä ja milloin.
Rakas poikani Karl on kyllä hyväsydäminen ja äitiään kunnioittava mies. Mutta pelkään, ettei hänestä koskaan tule semmoista isäntää, kuin hänen isänsä oli, ei ainakaan, ellei hän löydä aivan poikkeuksellisen päättäväistä vaimoa. Henrikille Koivulaakso oli sydämen asia. Karl taas on jopa myöntänyt ääneen, ettei viihdy maalla! Hän sanoo usein, että haluaisi ostaa talon Helsingforsista, asua ison osan ajastaan siellä ja nauttia vilkkaasta seuraelämästä. Hirveää tuhlausta! Niin kaupunkitalot kuin vauhdikas sosieteettielämä nielevät huimia summia vuodessa. Panen toivoni siihen, että tuo aikomus jää pelkäksi haikailuksi, kuten Karlin suunnitelmille usein käy. En vain ole varma siitä, kumpi on kartanon tai Henrikin liikkeen kannalta parempi, saamaton ja tympiintynyt vai kaupungissa alati rahojaan tuhlaileva isäntä.
Tästä nimenomaisesta päivästä elättelin kuitenkin suuria toiveita. Illalla meillä olisi tanssiaiset, ja olin melko varma, että Karlin hyvä ystävä, herra Niklas Svensson, kosisi niiden aikana Mariannaa. Mariannan avioliitolla alkaa olla tulinen kiire! Hän on 23-vuotias, siis melkein vanhapiika! Hänet pitää saada pian naimisiin, jotta tie avioliittoon aukeaa myös nuoremmalle tyttärelleni Barbaralle. Erityisen traagilliseksi tilanteen tekee se, että Marianna on ujonpuoleinen tyttö eikä paljon minkään näköinen, mutta Barbara on tosi kaunis ja vilkas, joka suhteessa semmoinen, josta herrat yleensä pitävät. Hän löytää varmasti useita kelvollisia kosijoita parissa kuukaudessa, kunhan pääsee tosissaan yrittämään.
Aamiaisen jälkeen tohtori Nilsson kävi taas minua katsomassa. Keskustelimme pitkään, ja kerroin hänelle kaikki terveyshuoleni. Kuten aina, hän kuunteli tarkasti ja mietti otsa rypyssä, mitä voisi suositella minulle. Mutta ei hän taaskaan osannut ehdottaa mitään uutta rohtoa. Ihmekös tuo, hän on hyvää tarkoittava ihminen mutta pelkkä maalaislääkäri ja kaiken lisäksi vain muutaman vuoden Karlia vanhempi pojan kloppi. Mitä semmoinen lopulta tietää? Sitä paitsi epäilen, ettei hän tajua kunnolla, miten sairas minä oikeasti olen. Hän arveli, että kun nyt on kauniita kesäpäiviä, minun kannattaisi koettaa kävellä joka päivä hieman ulkona, alkuun vaikka vain kymmenen minuuttia kerrallaan! Varjelkoon! Minua alkoi väsyttää heti, kun edes ajattelin kymmenen minuutin kävelyä. Ja miksi minä ulos lähtisin? Siellähän vain joko päivettyy rumasti tai vilustuu!
Tohtori tapasi myös kälyparkani Hildurin. Kiitteli minua siitä, että Hildur näyttää hyvin syöneeltä ja on kunnollisissa vaatteissa. Tottakai on. Hildurista huolehtiminen on minun velvollisuuteni Henrik-vainajaa kohtaan. Henrik ei ikinä antaisi minulle anteeksi, jos en varmistaisi, että hänen sekapäistä siskoaan hoidetaan hyvin. Tohtori sanoi, ettei Hildurin järjen palauttamiseksi voi tehdä mitään, ja se lienee totta. Eihän sekopäitä voi kukaan ihminen parantaa. Kysyin tohtorilta, eikö Hildurille kuitenkin voisi antaa sen verran jotain rauhoituslääkettä, että hän pysyisi huoneessaan ja lakkaisi löpisemästä. On kammottavaa, kun hän kaiken aikaa höpöttää taikauskoista roskaa jostain kirouksesta ja tulevista onnettomuuksista! Ilmeisesti hän kuvittelee omaavansa jonkinlaisia ennustajan kykyjä, vaikkei minun tietääkseni ole ikinä osunut oikeaan. Tohtori sanoi kuitenkin, että rauhoituslääkkeet voisivat tehdä Hildurista entistä avuttomamman, voimattomamman ja sekavamman, joten niitä ei pidä käyttää. Mies sanoi oppineensa yliopistossa, että jonkun kreikkalaisen, kauan sitten eläneen lääketiedeviisaan, jonka nimi ei nyt muistu mieleeni, mukaan on tärkeää varoa, ettei hoito ainakaan vahingoita potilasta.
Sairaana öitä valvoessani olen usein miettinyt, miten Hildurin ja oman sisarentyttäreni Saran käy sitten, kun minä olen siirtynyt Henrikin luokse taivaan iloon. Sara voi varmaan jäädä Niklaksen ja Mariannan luo tänne. Hän on sentään vain sokea, eikä ole ollenkaan niin avuton kuin monet ihmiset luulevat ainakaan, jos saa asua tutussa paikassa. Mutta Hildur-rukka pitää kaiketi laittaa johonkin hyvien perheiden naispotilaille tarkoitettuun hoitokotiin. Barbara saa käydä aikanaan varmistamassa, että paikka on siedettävä.
Ajatella, Hildur oli Henrikin mukaan aikoinaan kaunis tyttö, jolle oli jo löytynyt sopiva aviomies. Mutta sitten kihlapari lähti yhdessä vaunuajelulle ja sattui onnettomuus. Sulhanen kuoli, ja Hildur kai löi pahasti päänsä. Siitä lähtien hän on ollut sukulaisilleen pelkästään taakkana, vaikkei sitä tietysti saa sanoa ääneen. Ei Henrikkään ikinä sanonut.
Tohtorin käynnin jälkeen tunsin oloni sen verran virkeämmäksi, että kutsuin talousmamselli Hellmanin keskustelemaan kanssani. Pitihän minun selvittää, miten tanssiaisten valmistelut edistyvät. Kyselin, oliko hopeat kiillotettu, paras astiasto otettu esille ja puhdistettu pitkän säilössä olon jälkeen, kaakut ja pikkuleivät leivottu ja niin edelleen. Luulin jopa keksineeni hauskan ajatuksen. Ehdotin, että juhla-ateria syötäisiin puutarhassa. Mamselli oli kuitenkin jostain syystä huonolla tuulella, ja silloin hän voi joskus olla kummallisen pisteliäs. Niin nytkin:
”Voi rouva, kun nuo työt on tehty monta päivää sitten. Eikä astioita ja ruokia kyllä kannata raahata puutarhaan kärpästen keskelle. Saisinko nyt mennä vahtimaan, että keittäjä ja hänen apulaisensa saavat illan tuoreina tarjottavat ruoat valmiiksi?” hän tokaisi kuivasti.
Totisesti, se ihminen saa minut välillä hermostumaan, mutta tekee työnsä muuten niin hyvin, ettei häntä kannata sanoa ylös.
Heti mamsellin lähdettyä Hildur tuli luokseni suu täynnä älyttömyyksiä:
”Voi Hedwig, täällä on aivan liikaa kynttilöitä! Niitä pitää vähentää. Sillälailla voimme ehkä estää kirouksen toteutumisen”, hän kimitti.
Päätäni särki, joten komensin hänet ulos huoneestani tylymmin, kuin ehkä oli sopivaa. Mutta eikö hän ymmärrä, ettei sairasta ihmistä saa rasittaa tuollaisella hölynpölyllä!
Sitten tapahtui aika erikoinen asia. Gabriel Friman, tyttöjen soitonopettaja, tuli kysymään, saisiko Sara tulla illalla vähäksi aikaa tanssisaliin ja säestää muutaman kappaleen fortepianolla. No, ei kai siitä haittaa ole. Sara soittaa itse asiassa oikein hyvin, joten annoin luvan. Ihmettelen vain, miksi Friman vaivautui puuttumaan mokomaan asiaan.
Nuorin piikamme Emma pistäytyi huoneessani tekemässä jonkin pikkuasian. Hän on vasta neljäntoista eikä ole vielä oppinut kaikkia kunnon palvelijattaren taitoja, esimerkiksi olemaan hiljaa, kun sairas emäntäraukka koettaa kerätä vähiä voimiaan ennen suuria juhlia. Tällä kertaa hänen lörpöttelystään oli kuitenkin hyötyä:
”Voi rouva työ ette usko, miten hieno Parpara-neitistä tullee siin juhlapuvus! Mie näin, ko kävin äske hänt auttamassa. Ihana värikäs puku, jota kaik varmaa kääntyyt kattomaa. Ja nii mukavan lyhyt hame, semmonen, mis on varmaa hyvä tanssii.”
Huh sentään! Ei Emma tietenkään tiedä mitään hienoista puvuista, mutta käsitin, että minun olisi pakko pyytää Barbaraa näyttämään tanssiaisasunsa. Jos mikään osa Emman kuvauksesta oli totta, puku olisi tietysti aivan sopimaton!
Lounaan jälkeen kävin pitkän keskustelun Karlin kanssa. Koetin taas saada hänet ymmärtämään, miten heikko ja sairas olen, ja etten varmaan elä enää kauan. Ja ennen poismenoani toivoisin kaikkein eniten, että saisin nähdä hänet vähintään kihloissa jonkun järkevän ja perhetaustaltaan sopivan tytön kanssa. Kysyin, oliko tällä toiveellani mitään mahdollisuutta toteutua, eli oliko hän yhtään miettinyt, kuka se tyttö voisi olla.
”Voi äiti, kun en minä vielä oikein tiedä. Mutta ehtiihän sen Myöhemmin”, Karl mutisi kuten monesti ennenkin.
Aina tuota samaa päättämättömyyttä! Hänhän saisi täältäpäin kenet tahansa, kun vain pistäisi tuulemaan. Huolettaa ihan hirveästi. Siitä sentään olimme samaa mieltä, että Marianna ja Barbara on molemmat saatava pian naimisiin.
Lounaan jälkeen haetutin Barbaran luokseni näyttämään, millaisen puvun hän aikoi pukea ylleen tanssiaisiin. (Hän rakastaa pukujen ompelemista, mikä on toki aivan sopiva hobby nuorelle naiselle, kunhan hän tekee sitä vain kotioloissa niin, etteivät ihmiset rupea luulemaan, että hänen on pakko. Ainoa huono puoli asiassa on se, etten aina tiedä, mitä kaikkia pukuja hänellä on, ja onnistuuko hän valitsemaan sopivan asun tiettyyn tilaisuuteen.)
Luojalle kiitos, että tarkistin! Emman lörpötyksessä oli ollut perää, eikä Barbaran tälle illalle valitsema leninki tosiaankaan ollut sopiva. Aivan liian avoin kaula-aukko, liian lyhyt helma, väritkin turhan räikeät. Epätavallista kyllä, jouduin pitämään hänelle kunnon saarnan. Selitin, että jos hänet nähtäisiin tuollaisessa puvussa, jotkut vieraat voisivat pitää sitä merkkinä kainouden puutteesta, jopa kevytkenkäisyydestä.
”Neidon maine on kuin morsiushuntu. Siihen ei saa tulla pienintäkään tahraa, tai se menee lopullisesti pilalle”, sanoin niin tiukasti kuin osasin.
Hellyin kuitenkin, kun Barbara melkein itki saatuaan toruja ja pyyteli kovasti anteeksi. Onhan hän vielä kovin nuori, eikä voi tietää kaikkia seuraelämän sudenkuoppia. Selitin myös, että tämän illan pitää kuulua Mariannalle. Muistutin Barbaraa suoraan jopa siitä, etteivät hänen omatkaan avioliittomahdollisuutensa edisty, jos Niklas ei tänään kosi Mariannaa. Taivas noita lapsia! Tällaisissa tilanteissa kaipaan aina Henrikiä vielä tavallista enemmän. Isä olisi paljon parempi järjestyksenpitäjä kuin äiti, etenkin Karlin asioissa, joihin minä olen tietysti naisena täysin kykenemätön puuttumaan mitenkään.
Nyt olen tanssisalissa, ja tilanne näyttää hyvältä. Molemmat tytöt tanssivat jonkin aikaa. Mutta sillä aikaa, kun kävin siistimässä kampaustani, Marianna ja Niklas ovat näköjään poistuneet. Loistavaa! Varmaan Niklas on juuri kosimassa. Auta, rakas Jumala, että Marianna tänään ymmärtää omansa ja perheen edun eikä keksi mitään typerää.
Kurkistan ulos ikkunasta. Voi ei! Länsisiivestä näkyy savua!
Pakko mennä katsomaan mistä on kysymys! Ei siellä pitäisi mitään tulta olla. Ja länsisiivessä on seinällä se suvun arvokas 200 vuotta vanha miekka. Pakko hakea se talteen, jos siellä on tulipalo
Ulos juostessani minulta pääsee huuto, joka keskeyttää pelimannien soiton.
—
