Pyörähdyksiä
Kirsti Reijonen
23.6.2026
Tuulen puuskat tarttuvat kattopelteihin rämistellen. Hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Tuuli painautuu lasia vasten. Rakeita ponnahtelee ikkunoihin. Kuuntelen myrskyä. Kesä kyselee lupaa saapua.
Saimme nauttia leppeistä päivistä. Lämpö sulatteli lumikinoksia. Aurinko tunkeutui silmiin hyväillen lämmöllään ulkoilijoita. Eläimet valpastuivat kevääseen.
Luonto näyttää mahtinsa. Ihmisiä muistutetaan pienuudestaan luonnon voimien edessä. Mittasuhteet saavat järjestystä.
Huomenna sää varmasti muuttuu. Toivon lintujen viserryksen palaavan.
Yhtäkkiä huomaan väsyneet jalkani. Jalkaterät ovat levinneet. Varpaat vaativat venyttelyä. Harotan varpaita leveälle ja kipristän suppuun. Nämä räpylätkö tanssikenkiin? Ihmettelen – ovatko nämä samat jalat, jotka jokunen aika sitten tanssivat sirosti hypellen. En ole huomannut muutoksen hiipineen kehooni.
Aloitan mielessäni vastarinnan. Hymy kasvoillani nostaa mielialaa muistaessani miten pyöreät ovat vauvan jalkapohjat. Miten suloisen ihanat pallovarpaat! Sellaisilla jalkapohjilla kuvittelen huojuvani. Liike eteen ja taakse. Keinuminen heiluttaa koko vartaloa. Pikkulapset ja koirat pitävät heijaamisesta. Selkäranka saa hierontaa köllötellessä makuulla. Ollaan yhdessä.
Ihanaa, miten huojuva, keinuva liike rentouttaa . Tyynnyttäää mielen myllerrystä. Koko keho nauttii saadessaan elinvoimaa.
Pienet juoksevat jalat hyppimässä vesilätäköissä. Voimakkaampi askellus lenkkareissa . Ponnistus ylös korkeuksiin ja joustava alastulo polvia notkistaen koko vartalo yhdessä hallitussa liikkeessä.
Kävelemme siirtyen paikasta toiseen. Juoksemme bussipysäkille, kiipeämme kyytiin,poistuessamme laskeudumme alas. Kaikki koetaan itsestään selvänä. Liikkuminen tapahtuu huomaamattomasti , kunnes äkisti näin ei olekaan.
Muutosta tapahtuu minussa ja meissä
Joudumme tapaturmaan, sairastumme, vammaudumme ja vanhenemme. Liikkuminen vaatiikin erillistä huomiota. Vaikeasti näkövammautunut ja sokea tarvitsee opaskoiraa tai näkevää henkilöä mukaan retkille, kävelylle ja asiointiin. Pelkkä valkoinen keppi kaverina mennään opeteltu siirtyminen paikasta toiseen. Kuntoilusta ei voi tällöin puhua. Vauhdikas meno saisi veren virtaamaan ja kuona-aineet liikkeelle.
Koipeni ilmoittautuvat jälleen. Nostan väsyneet jalkani kohti kattoa. Pohkeet ja takareiden lihakset huutavat kireyttä.
Mieli palaa lapsen valloittavaan tanssiin. Ilmassa pyörähdys. Paluu nauraen maan kamaralle. Hiukset lennähtävät silmille. Liikkeen tuoma hyväolo huokuu ympäristöön.
Vatsan pohjasta ja varpaista se lähtee, liike ja tanssi nimittäin siirtyen rintakehästä käsivarsien kautta niskaan. Ryhti löytyy aloitettaesssa määrätietoinen kirjoittaminen. Heiluttelen sormiani tietokoneen näppäimistöllä. Vikkelät hyppivät nakit sekasortoisesti viuhuen. Koreografia suunnittelematonta, hetkessä syntyvää.
Ulkona linnut kutsuvat uuteen päivään. Myrskystä muistona katkenneita puun oksia kulkuväylillä. Minulla nämä väsyneet koipeni ja silmien näkö hämärtynyt.
Kuka uskaltaa lähteä kanssani hyppelemään ja ohjaamaan turvallista koikkelehtimista?
– Katsokaa mummelia!
– Hän elää.
