Radiosta suuri ilo ja viehätys
Teuvo Ruponen
2.8.2026
Suomen Yleisradio aloitti toimintansa sata vuotta sitten, syyskuussa 1926. Suomen ensimmäinen radiolähetys toteutettiin kuitenkin Tampereen puhelinosuuskunnan vintiltä jo marraskuun 1. päivänä 1923. Maassamme oli muutamia muitakin radioyhdistyksiä, jotka yllä pitivät pieniä radioasemia.
Radio oli avaamassa aivan uudenlaisen tien ajankohtaistiedon äärelle. Myös näkövammaiset pyrkivät osallisiksi tästä mahdollisuudesta.
Kuuntelulupia ja aparaatteja
Radiolähetykset eivät heti olleet näkövammaisten ulottuvilla: Tarvittiin kuuntelulaitteita ja kuuntelulupia. 1920 – ja 30-luvuilla saatavana oli karkeasti kahden tyyppisiä radiovastaanottimia: kidekoneita sekä lamppukoneita eli putkiradioita. Kidekone oli varhaisin sekä tekniikaltaan yksinkertaisin radiovastaanotin. Laite muodostui tyypillisesti pitkästä lanka-antennista, virityskelasta ja säätökondensaattorista, ilmaisinkiteestä sekä suuriohmisista, hyvin herkistä kuulokkeista. Kelan ja kondensaattorin muodostaman virityspiirin avulla valittiin lanka-antennin sieppaamasta radiosignaalista haluttu asema, jonka signaali siirtyi ilmaisinkiteeseen. Vastaanottimeen kytkettyjen kuulokkeiden kautta kuuntelija saattoi kuunnella lähetystä. Kidekoneet olivat AM-vastaanottimia, joilla oli mahdollista kuunnella ohjelmia pitkiltä, keskipitkiltä ja lyhyiltä aalloilta. Nykyisen kaltaisia FM-lähetyksiä ei kidekoneiden aikana tunnettu, eikä niiden tekniikka olisi mahdollistanut edes FM-lähetysten vastaanottamista. Koska kidekoneiden tekniikka oli yksinkertaista, niitä rakennettiin tyypillisesti itse saippualaatikoihin tai muihin koteloratkaisuihin. Laite ei tarvinnut toimiakseen lainkaan akkuja tai verkkovirtaa, radiosignaalin heikko sähköenergia riitti. Koska kidekone ei vahvistanut radiosignaalia lainkaan, sillä voitiin kuunnella vain riittävän voimakkaita lähetyksiä hyvällä antennilla.
Lamppukone eli putkiradio muistutti toimintaperiaatteeltaan enemmän nykyistä transistoriradiota. Antennin sieppaamista radioaalloista virityspiirin avulla valitun radioaseman signaali vahvistettiin sähköistä signaaliketjua pitkin kaiuttimiin, joiden värähtelevä kalvo muutti sähköisen äänisignaalin korvin kuultaviksi ilmanpaineen vaihteluiksi eli ääniaalloiksi. Putkiradioissa tästä sähköisestä signaaliketjusta huolehtivat transistorien sijaan melko suurikokoiset elektroniputket. Putkien sisällä oli hehkulankoja, joiden kuumeneminen toimintalämpötilaansa aiheutti niiden hehkumisen sekä putken lasikuoren lämpenemisen. Elektroniputkien lamppua muistuttavien ominaisuuksien johdosta kutsuttiin tällaisia vastaanottimia kansan keskuudessa usein ”lamppukoneiksi”. Putkiradioiden etuna oli paremman ja selkeämmän kuuluvuuden ohessa myös se, että kaiuttimet mahdollistivat useamman henkilön samanaikaisen kuuntelun. Toisin kuin kidekoneissa, putkiradioiden äänenvoimakkuutta saattoi myös säätää. Koska sähköverkon rakenne ja kattavuus eivät 20 – ja 30-luvuilla olleet vielä vakiintuneita, putkiradioita oli sekä akku- että verkkovirralla toimivia malleja. Tuohon aikaan FM-radiolähetyksiä ei vielä tunnettu, ja siksi kaikki tuon ajan putkiradiot olivat AM-vastaanottimia.
Yleistä radiolupamaksua alettiin periä vuoden 1927 alusta. Luvan hinta oli aluksi 100 markkaa vuodessa.
Radiolupia perivät ilmeisesti jo ennen Yleisradiota radioyhdistykset. Radioluvasta luovuttiin vuonna 1977.
Helsingin Sokeainyhdistyksellä oli keskeinen rooli radiotoiminnan alkuvuosina. Yhdistyksen huoltotoimikunta hankki kamreeri August Heliän johdolla koko Suomen sokeille oikeuden ilmaiseksi kuunnella radiota. Maksuton radionkuuntelulupa sokeille astui voimaan tammikuussa 1928.
Radiolupaa varten oli sokean hankittava itselleen joko lääkärin tai paikkakuntansa sokeiden järjestön antama todistus sokeudesta ja esitettävä tämä todistus paikkakuntansa radionkuuntelulupien järjestäjälle. Tarvittaessa kehotettiin viittaamaan Suomen Yleisradioon, joka otti vastaan lahjoja ja lahjoituksia sokeita varten. Radioaparaatteja jaettiin sokeille ilmaiseksi varojen sallimissa puitteissa. Radiokoneita haluavia sokeita puolestaan pyydettiin ilmoittamaan osoitteensa kamreeri August Heliälle Helsinkiin.
Tilanne muuttui 1929. Ilmainen radionkuuntelulupa saatiin jatkossa joko köyhäinhoitolautakunnan tai jonkin sokeain yhdistyksen antaman sokeustodistuksen perusteella.
Seuraavaksi vuodeksi ei enää tarvittu uutta sokeustodistusta, vaan lupakirja vaihdettiin asianomaisessa posti- ja lennätinlaitoksessa uuteen lupakirjaan.
Koneita luvattiin lähettää halukkaille sitä mukaa, kun pyyntöjä saapuu ja sikäli, mikäli koneita varastossa löytyy tai varoja ostoon vielä on käytettävissä. Samalla oli myös ilmoitettava, onko asianomaisella jo radionkuuntelulupa.
Kiinnostus radionkuunteluun oli suuri. Varat ja radiokoneet loppuivat aina välillä. Vuoden 1928 ensimmäisessä Sokeain Airut –lehden numerossa kerrottiin, että saatavana oli toistaiseksi vain radiokuuntelulupia, joita voi saada Helsingin Sokeainyhdistyksen huoltokomitean sihteeriltä, kamreeri A. Heliältä. Seuraavan vuoden alussa muistutettiin, että radionkuuntelulupakirja olisi vuoden alussa vaihdettava uuteen asianomaisessa posti- tai lennätinkonttorissa. Lehdessä mainittiin myös, että radionhaluisia näytti olevan enemmän kuin lähiaikoihin voitiin tyydyttää. ”Parhaamme kuitenkin koetamme, jotta mahdollisimman monet ensitilassa pääsisivät radion tuottamasta siunauksesta osallisiksi”, lupasi lehti.
Sokeain Airut tiedonvälittäjänä
Radioaparaattiasiaa käsiteltiin monessa Airuen numerossa. Toimitus pyrki vastaamaan kaikille henkilökohtaisesti. Aina se ei ollut kuitenkaan mahdollista.
Aino M:lle Korkeakoskelta kerrottiin, että varat eivät riitä lamppukoneiden lähettämiseen ja sellaisten hoitokin tulee ajan pitkään kalliiksi. Hänelle luvattiin lähettää kidekone. Kanneljärveläiselle Matti U:lle taas luvattiin lähettää kone, koska kerran sinne asti sillä kuulee. ”Onnea vain ja paljon hauskuutta.”
Talvella 1929 Airuen toimitus pyysi, että ihmiset olisivat kärsivällisiä. Vastaukset moniin kirjeisiin täytyi näet jättää seuraavaan numeroon.
Tilanne vaihteli suuresti. Edellisessä lehdessä oli juuri ilmoitettu, että toistaiseksi voitiin lähettää ainoastaan kidekoneita, joita siis tulee vain sellaisille, joiden asuinpaikkakunnalla näillä koneilla saattoi jotakin kuulla. ”Kun varoja saadaan lisää, toimitetaan toisenlaisiakin koneita.”
Radiosta suuri ilo ja viehätys
Hajalasta, läheltä Saloa kotoisin ollut hieroja Aina Keitosmäki kirjoitti tuntemuksistaan Varjojen Mailta –lehdessä 1931.
”Melkein kaikissa Suomen varakkaimmissa kodeissa pauhaa kaiket illat niin kkutsuttu kovaääninen. Köyhemmätkin ihmiset pyrkivät hankkimaan ainakin kidekojeen.”
Keitosmäki totesi, että radiolla oli sokeille suuri merkitys, etenkin niille, jotka asuivat kaukana liikekeskuksista, salojen yksinäisissä tölleissä. ”Meille on radiosta suuri ilo ja viehätys. Saamme sen kautta kuulla Jumalanpalvelukset, tärkeimmät sanomalehtiuutiset ja säätiedoitukset sekä hyviä esitelmiä, hyvää lausuntoa, kaunista laulua ja soittoa ynnä paljon muuta hyvää. Saammepa vielä kellommekin oikeaan aikaan.”
Keitosmäki oli innokas radion kuuntelija. ”Menin aina sinne, missä tiesin sellaisen kapineen olevan. Kuunnellessani ajattelin, jospa saisin niin paljon varoja, että voisin ostaa itselleni sellaisen laitteen, vaikkapa vain kidekoneen.”
Keitosmäki kertoi olleensa 1928 hieromamatkalla asuen erään kohtalotoverinsa luona ja sinne tuli sukulainen, joka kertoi Markus-sedän puhuneen lasten tunnilla sokeista ja kehoittaneen Suomen lapsia lähettämään rahaa Suomen Yleisradiolle, jotta voitaisiin ostaa varattomille sokeille radiokoneita, että hekin pääsisivät osallisiksi radion tuottamasta hyödystä ja ilosta. Joku aika sen jälkeen Markus-setä oli ilmoittanut Suomen lasten lähettäneen rahaa tarkoitusta varten niin paljon, että kävi mahdolliseksi hankkia radiokone useammalle sokealle. Varat oli luovutettu Helsingin sokeainyhdistykselle tarkoitukseen käytettäväksi. Myös kirjoittaja oli lähettänyt hakemuksensa ja sai koneen kolmen kuukauden kuluttua.
Koneen käyttöön otossa oli ongelmia. Sähköliikkeestä hän sai tiedon, että kidekone tarvitsee antennilankaa noin 50 metriä. Eräänä iltana tulivat sitten paikkakunnan pojat ja laittoivat koneen kuuntelukuntoon.
Kuuluvuusongelmia
Radioasemien tehot olivat toiminnan alkuvuosina pieniä ja kuuluvuus sen vuoksi heikko. Airuen kirjelaatikossakin muistutettiin kaikille radiokonetta pyytäneille, että ellei konetta lähiaikoina kuulu tulevaksi, niin asianomaisen kotipaikka on asiantuntijain mielestä niin kaukana lähetysasemilta, ettei kidekoneella voi sieltä mitään kuulla.
Kuuluvuusasian kannalta ilouutinen oli, kun Lahden radioaseman antennitehoa korotettiin vuoden 1929 alussa kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen kilowattiin.
Kärsivällisyyttä pyydettiin
Kesällä 1929 radiokoneiden pyytäjille ilmoitettiin, että rahat olivat tällä kertaa lopussa ja uusia koneita saataisiin ehkä vasta vuoden vaihteessa. Oli siis kärsivällisesti odotettava konetta
Radiokoneita haluaville kerrottiin, että on mahdotonta tietää, voiko asianomaisella paikkakunnalla käyttää suoraan sähköjohtoon kytkettävää konetta ja jos, niin mikä on jännitys vai voiko käyttää ainoastaan patterilla toimivaa lamppukonetta. Koneet olivat kovin eri hintaisia 1500 markasta 3500 markkaan asti), joten ostajille ei voitu nyt saaduilla tiedoilla mitään tarkempaa vastausta antaa.
Kamreeri Heljä vetäytyy
Vuoden 1930 alussa Kamreeri Heliä ilmoitti Helsingin Sokeainyhdistyksen johtokunnalle, ettei hän erinäisistä syistä enää halunnut jatkaa alulle panemaansa varojen keräystä radiokoneiden ja tarvikkeitten hankkimiseksi Suomen sokeille. Toiminta oli organisoitava uudelleen.
Jo pari vuotta aikaisemmin Suomen Sokeain Liittoa oli pyydetty mukaan siten, että se osallistuisi lehti-ilmoitusmaksuihin. Liitto olikin osoittanut tarkoitukseen tammikuussa 1928 enintään tuhat markkaa ehdolla, että se voi olla mukana saatuja koneita jakamassa.
Helsingin Sokeainyhdistys päätti omasta puolestaan tarjota mainitun toiminnan Sokeain Keskusliitolle, joka ottikin tehtävän hoitaakseen. Tähän mennessä oli noin 40 000 markalla hankittu radiokoneita monelle sadalle Suomen sokealle.
Vaikutus kirjaston käyttöön
Kirjastoyhdistyksen 40-vuotisjuhlassa tammikuussa 1930 todettiin, että kirjaston käyttö oli radioiden yleistymisen myötä hieman laimentunut. Olihan paljon helpompi istua radiota kuuntelemassa kuin herkentynein sormenpäin lukea kirjallisuutta.
Vuonna 1927 kirjasto oli aloittanut kokeilun ajankohtaisen tiedon välittämiseksi näkövammaisille. Kirjastossa oli alettu lukea ääneen lehtiä keskiviikkoiltapäivisin. Kokeilu osoittautui kuitenkin tarpeettomaksi. Kuulijamäärät laskivat nopeasti vain muutamaan henkeen. Kokeilu oli alkanut liian myöhään. Painettu teksti oli saanut kilpailijakseen radion. radiovastaanottimien määrä nousi huimaa vauhtia ylittäen sadantuhannen vastaanottimen rajan jo vuonna 1930. Todennäköisesti juuri radion yleistyminen aiheutti lainattujen pistekirjojen määrän laskun noin viidenneksellä 1920-luvun lopulla. Lainaajien määrät sen sijaan pysyivät samoina.
Radion merkitys sokealle
Suomessa seurattiin suurella mielenkiinnolla radiotoiminnan kehitystä eri maissa. Sokeain Airut –lehden kautta välittyy kuva alkuvuosien innostuksesta. Mutta asiasta kerrottiin myös suurelle yleisölle Sokeitten sanomissa, lehdessä, joka ilmestyi vuosina 1927 – 1929. Lehti oli suunnattu näkevälle yleisölle tavoitteena kertoa sokeain elämästä ja hankkia varoja toimintaan.
Sokeitten Sanomat kuvasi ensimmäisessä numerossaan syyskuussa 1927 radion merkitystä sokealle seuraavasti: ”Sanotaan, että sanomalehdet kuuluvat jokapäiväiseen leipään ikään kuin särpimenä. Ja samassa asemassa alkaa radio olla jo maailman kaikilla kulmilla. Mutta sokealle sen merkitys on vielä suurempi. Tuskin kukaan muu kuin sokea itse tietää, miten suurta siunausta, hyötyä ja iloa radio hänelle tuottaa. Sitä suurempaa, jos puolisoista kumpikin on sokea. Sehän avaa hänelle ovet muun maailman yhteyteen. Hänen ahtaan asuntonsa seinät siirtyvät kuin taikakepin kosketuksesta , kun hän radion välityksellä pääsee kahleistansa vapautumaan. Se antaa rikkaan mielikuvituksemme mielinmäärin temmeltää siirtyen ikään kuin uuteen maailmaan. Siksipä väikkyykin sokeain mielissä tässä suhteessa päämääränä radio jokaisen sokean kotiin.”
Sokeitten Sanomien joulukuun numerossa 1927 muuan saksalainen sokea kirjoitti radiokoneensa merkityksestä: ”Jos minun nyt täytyisi kuvata, minkä arvoinen tämä kone minulle on tai ehkäpä enemmänkin, mitä se minulle antaa, niin täytyy tunnustaa, että se on minulle suuriarvoisempi kuin kaikki muut tähänastiset apukeinot. Niinpä sokeainkirjoitus, sokeain kello, vieläpä uskollisen ohjaajakoiranikin ansiot jäävät tämän rinnalla varjoon. Yhdellä iskulla olemme saavuttaneet sen, mitä niin kauan odotimme.
Tulemme tietoisiksi yleisistä asioista. Saamme kuulla tuoreimmat uutiset, saamme yleissivistystä erilaisista esitelmistä ja nautimme musikaalisista ja muistakin esityksistä.
Varsinkin meille synkän salon sokeille on radiokoneemme arvaamattoman arvokas. Mutta meidän vaimoillemme on se käynyt ikään kuin vapauttajaksi. Heidän ei enää tarvitse lukea meille niin paljon lehtiä ja kirjoja, joita kuitenkin niin mielellämme kuuntelimme. Ja paljon, paljon muuta hyvää ja hauskuutta on tuo rakas koneeni minulle tuonut. Iloa ja virkistystähän me juuri kaipaamme ja tarvitsemme.”
Mainontaa
Sokeitten Sanomien ensimmäisessä numerossa helsinkiläinen radiolaitteita myyvä yritys Casac Cumulator mainosti kidekoneita: ”Antakaa sokeiden tulla osallisiksi radiosta. Antakaa kuulon korvata heidän silmiensä valoa. Aga, kidevastaanottaja, johon kuuluu vastaanottaja, kuulotorvet, kondensaattorijohto sekä maajohto. Maksaa vain 380 Suomen markkaa. Lahjoittakaa sokeille Agakidevastaanottaja, niin teette hyvän teon ja tuotatte sokealle mitä suurimman ilon.”
Vuonna 1931 Varjojen Mailta –lehti kertoi lukijoilleen radioiden valmistuksesta kotimaassa. Suomen oloihin soveltuvia radiovastaanottajia oli ruvettu valmistamaan yhä enemmän, sillä oli havaittu, että maassamme tarvittiin koneita, joilla sai vastaanotetuksi radio-ohjelmia pitkiltä etäisyyksiltä
Huomattavimpia radiovastaanottajien rakentajia oli Amaradio oy Helsingissä. Se oli maamme vanhin radioalalla toimiva erikoisliike. Sen valmistamat Ama-koneet olivat saavuttaneet suuren menekin. Liike valmisti muun muassa ensiluokkaisia varjometrisäädöllä varustettuja kidekoneita sekä 2 – 3 ja 5-putkisia radiovastaanottajia.
Mainosmaisesti Varjojen Mailta –lehden jutussa mainittiin, että lehden lukijat suosinevat ensisijaisesti kotimaista teollisuutta. ”jokainen voi kääntyä luottamuksella Amaradion puoleen kaikissa radio-ostoissaan, akkujen latauksessa, koneiden korjauksissa jne.”
Tietoa maailmalta
Sokeitten Sanomat kertoi ulkomaisista toimista radiokoneidden hankkimiseksi sokeille. Tanskassa pidettiin alussa arpajaiset. Niiden tuotolla hankittiin mahdollisimman monelle sokealle radiolaite. Lisenssimaksuista olivat sikäläiset varattomat sokeat vapautetut. Ehdotuksen teko näissä asioissa annettiin Tanskan sokeain liitolle ja ovat tanskalaiset sokeat laittaneet kondensaattoreihinsa eri lukujen kohdalle samanlaiset kohopisteet kuin sokean taskukellossa, jotta paremmin tuntisivat paikat ja osaisivat koneensa paikalle asettaa.
Trondheimin yleisessä sokeain kongressissa päätettiin koittaa Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa toimia siten, että sokeat vapautuvat lisenssimaksuista ja olot muutenkin saadaan tällä alalla yhdenmukaisiksi tanskalaisten kanssa.
Myös Saksassa oli sokeilla vapaus lisenssimaksuista. Monet liikkeet sen lisäksi hoitivat maksuttomasti heidän koneitaan ja antoivat ostoksissa sokeille ainakin 25 prosentin alennuksen.
Myös Englannissa oli käynnissä keräys, jonka tuotto oli erinomainen.
Amerikassa jakoi eräs New Yorkilainen yhdistys sokeille vuonna 1926 ilmaiseksi noin 3 tuhatta radiokonetta. Sama yhdistys aikoi saada sopimuksen Yhdysvaltain eri radiolähetysasemien kanssa erityisen sokeain tunnin järjestämisestä. Silloin olisi määrä lukea sokeille radioteitse päivälehdistä tärkeimmät uutiset ja muutenkin esittää heitä kiinnostavia asioita.
Joka kodin laite
Radion kuuntelu yleistyi nopeasti näkövammaisten keskuudessa, mutta jokakodin laite siitä tuli vain vähitellen. Omalla tavallaan radion tärkeyttä kuvaa Kuuromykkäin ja sokeainkoulu –lehden uutinen vuodelta 1939. Siinä kerrottiin, että valtio oli myöntänyt Kuopion sokeainkoululle 4500 markkaa radion hankintaa varten. Tiedossa ei ole, oliko kyseessä ensimmäinen radio koululle vai uuden hankinta entisen tilalle. Joka tapauksessa radio oli vielä harvinaisuus koulussa. Esimerkiksi Helsingin sokeainkoulussa oli 1950-luvun lopulla vain kolme radiota: tyttöjen ja poikien päivähuoneissa ja koriverstaassa.
Helsingin sokeainkoulussa heräsi poikien keskuudessa 1950-luvun lopulla kidekoneinnostus. Kuuntelulaitteet rakennettiin itse. sitä varten käytiin Areenantalon radioliikkeestä ostamassa kide, banaanikytkimiä ja esim. 525 pikofaradin säätökondensaattori. Kidekone rakennettiin saippuakoteloon. Siihen oli helppo tehdä reiät banaanikytkimiä ja säätönuppia varten. Kidekoneeseen rakennettiin myös kela, jolla saattoi valita taajuuksia. Kelaa varten otettiin 10 – 15 sentin mittainen pajukeppi. Siihen lyötiin nauloja noin sentin välein ja väleihin kierrettiin käämilankaa. Siirtämällä johtoja naulasta toiseen sai valittua eri aaltopituuksia.
Vähitellen kidekoneiden rinnalle tulivat monimutkaisemmat radiovastaanottimet ja transistoriradiot, mutta se onkin jo toinen juttu.