Siistit vaatteet ja ollaan normaalisti
Joose Ojala
26.10.2025
Olen viime vuosina lipunut muusikkona yhä enemmän omien yhtyeitteni johtajaksi, kun tekemiseni painopiste on siirtynyt freelance-muusikkoudesta taiteentekijäksi. Lopullisesti siirtymä realisoitui, kun vuonna 2024 sain työskennellä Koneen Säätiön mahdollistamana elämäni ensimmäisellä pitkällä työskentelyapurahalla.
Vaikka taiteellinen työskentely on monella tapaa unelmieni täyttymys, yksi suuri risti siitä kuitenkin sälyttyy harteilleni. Olen kokonaisvaltaisesti vastuussa vetämieni yhtyeiden visuaalisesta ilmeestä. Tämä toiminta käsittää monenlaisia osa-alueita alkaen yhdenmukaisen bändipukeutumisen suunnittelusta levynkansiin, promokuviin ja musiikkivideoihin. Jotta homma ei menisi liian helpoksi, ovat kolme neljästä toisen oman yhtyeeni Kaiunsäteen muusikoista myös täysin sokeita.
Kaiunsäde onkin maailmanluokan musiikillisen osaamisensa ohella myös varsinainen näkövammaisuuteen liittyvän kokemusasiantuntiuuden runsaudensarvi. Soittaahan samassa yhtyeessä peräti kaksi syntymäsokeaa sekä yksi näkönsä aikuisiällä menettänyt. Koska en halua tulkita Helenan ja Tuukan kokemuksia heidän puolestaan, annetaan puheenvuoro heille.
Helena Taskila, Kaiunsäteen panhuilisti – laulaja
”Valokuvissa ja musiikkivideoilla esiintyminen herättää minussa usein ristiriitaisia tunteita. Sokeuduin vasta aikuisena, joten minulla on vahva muisto omasta visuaalisesta maailmastani – väreistä, valosta ja yksityiskohdista, joista nautin. Omakohtaisen visuaalisuuden menettäminen ei ole ollut minulle helppoa etenkään, kun nykymaailmasta on tullut yhä visuaalisempi kaikkine somepostauksineen ja musiikkivideoineen. Sokeutumiseni jälkeen kuvaustilanteet ovat tuntuneet minusta enimmäkseen hankalilta.
Usein olen joko ainoa sokea ryhmässä ja joudun vain ’asettumaan kuvattavaksi’. Näissä tilanteissa tunnen oloni usein vain ’siirreltäväksi patsaaksi’. Tai sitten koko ryhmä koostuu sokeista eikä kenelläkään ole kokonaisuudesta selkeää visiota. Lopputulosta en voi itse arvioida, joten minun on vain luotettava muiden sanaan. Minulle on melko yhdentekevää, miltä kuvissa näytän. Kunhan en herätä negatiivista huomiota, se riittää.
Tämä tuntuu surulliselta, sillä mielikuvitukseni ja sisäinen maailmani ovat edelleen hyvin visuaaliset. Voisin antaa kuvaustilanteisiin paljon enemmän, jos minulla olisi ympärilläni ’luottosilmiä’: ihmisiä, jotka ymmärtävät, millaista estetiikkaa tavoittelen, ja jotka voivat toteuttaa sen puolestani. Se vaatisi hienovaraista yhteistä luottamusta ja kieltä – eikä se ole helppo prosessi.”
Tuukka Ojala, Kaiunsäteen pianisti
”Valokuvattavana oleminen ei ole minulle luontevaa. Ei siksi, etten ymmärtäisi kuvan merkitystä, vaan koska en voi muodostaa siihen henkilökohtaista suhdetta. Musiikin voin kuulla ja tekstit voin lukea, mutta kuva minusta on aina muiden tulkinta siitä, miltä näytän. Kun annan siitä mielipiteen, kommentoin oikeastaan vain jonkun toisen selitystä kuvasta.
Siksi valokuvauksessa luottamus on kaiken perusta. Valokuvaajan käsiin jää se ensivaikutelma, jonka näkevät ihmiset minusta saavat. Silmien liikkeideni hallitsemattomuus lisää haastetta: katseeni voi harittaa mihin suuntaan sattuu, enkä itse huomaa sitä. Kuvaajan on valittava sellainen otos, jossa katseeni osuu haluttuun suuntaan – ei helppoa, mutta välttämätöntä. Jos ensimmäinen kuva minusta vahvistaa väärän mielikuvan, sitä on jälkeenpäin vaikea korjata.
Siihen, mitä voin itse kontrolloida, kuuluvat vaatteet. Siksi selkeä ja yhdessä sovittu pukukoodi on minulle kullanarvoinen. Abstraktit ohjeet tyyliin ’vähän glamia’ ovat jo tasolla johon oma tyylituntemukseni ei yllä.
Ja aina voi sattua virheitä. Pahin munaukseni lienee se kerta, kun olimme sopineet erään bändini kanssa pukukoodin, jossa orkesterilla on musta yläosa ja solistilla valkoinen. Helppo homma: musta kauluspaita päälle ja menoksi. Nappasin mustien kauluspaitojen henkarista paidan päälleni ja lähdin kohti harjoituskämppää, jossa promokuvaus oli tarkoitus hoitaa. Paikan päällä ihmettelin parinkin bändikaverini esittämää kysymystä: ’Niin, ootko sä kuvassa toi päällä?’ Kyllä. Miten niin? Sitten tajusin. Kiireessä ja epähuomiossa olinkin pukenut päälleni valkoisen kauluspaidan, sen mahdollisimman väärän vaatekappaleen. Kauhistuin. Kriisiä ei onneksi syntynyt vaan teimme lennossa uuden sommitelman, jossa vääränvärinen yläosani ei tuottanut hämminkiä. Luovuus ja huumori pelastivat kuten musiikkitöissä usein ennenkin.”
Visuaalisuus on tarinankerronnan taso
Näiden keskustelujen myötä opin sanallistamaan omankin ongelmani: Visuaalisuus on tarinankerronnan taso, johon joudun osallistumaan ilman omia havaintojani.
Teen musiikkia, jonka jokaisen yksityiskohdan kuulen, tunnen ja voin hallita. Bändikuvissa ja musiikkivideoissa olen aina muiden näkemysten, havaintojen ja tulkintojen varassa.
Jos eläisin vain ”sokeiden saarella”, en käyttäisi aikaani sen miettimiseen, mitä minulla ei ole tai mihin minun kokemusmaailmani ei yllä. En syntymäsokeana lähtökohtaisesti kaipaa visuaalisia elämyksiä siitäkään huolimatta, että näkevien puheista tiedän niiden tarjoavan joillekin järisyttäviä taidekokemuksia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö visuaalisuus olisi elämässäni läsnä. Pidän monia esineitä, vaatteita, asioita ja eläimiä hyvinkin kauniina ja minua kiinnostaa, miltä vaikkapa päälläni olevat vaatteet näyttävät.
Sokean maailmassani nämä asiat ovat kuitenkin läsnä vain lyhyen tunnusteluhetken ajan. Näkevä näkee jatkuvasti esiintyjän ja hänen ulkoasunsa , joten on luonnollista, että se voi leimata koko hänen taidekokemustaan. Minä puolestani olen kolmen tunnin teatteriesityksen jälkipuoliskolla pitkälti unohtanut, mitä sain alle viisi minuuttia tunnustella, vaikka olisinkin ennen esityksen alkua päässyt rooliasuja ja lavasteita hetkeksi hypistelemään. Tämä ei minua haittaa. Ajattelen, että ihmiset ovat joka tapauksessa eri tavoin suuntautuneita: eivät kaikki näkevätkään ole visuaalisesti orientoituneita. On siis luonnollista, että kaltaiseni syntymäsokea keskittyy hyödyntämään omia vahvuuksiaan ja sulkee pois asiat, joiden sisäistämiseen hänellä ei ole luontaisia edellytyksiä.
Syy, miksi asia on silti agendallani, liittyy osallisuuteen ja viestintään. En tee taidettani vain toisille sokeille. Siksi haluan viestiä tavoilla, jotka tavoittavat myös näkeviä ihmisiä.
Taitavakaan tekijä ei tavoita toisen puuttuvaa visiota
Olen tuskaillut bändikuviin ja musiikkivideoihin liittyviä pulmiani useammallekin kollegalle. Olen saanut heiltä hyväntahtoisia kertomuksia siitä, miten hekin aina ulkoistavat nämä hommat ammattilaisille. Niin teen minäkin. Ei ongelma ole puuttuva tietotaito vaan puuttuva kokonaisnäkemys sekä alhainen motivaatio käyttää valtavasti aikaa ja resursseja työhön, jonka lopputulosta en voi itse arvioida. Vaikka en koskaan voikaan tietää varmuudella vastaako valokuva tai video visiotani, luotan kyllä ammattilaisiin joiden kanssa työskentelen. He varmistavat että minä ja yhtyeeni esiinnymme materiaaleissa aina edustavina.
On turhauttavaa, kun säädetään pitkään valaistuksen tai lokaation yksityiskohtia. Työn valmistuttua minulla ei kuitenkaan ole muuta kuin muiden sana siitä, että ”hyvältä näyttää”. On ontto tunne, kun tietää käyttäneensä 2000 euroa huippuammattilaisen tekemään videoon ja saa käsiinsä tiedoston, jonka sisältöön ei omiin subjektiivisiin havaintoihinsa pohjaten voi ottaa kantaa. Nykyään voin sentään ottaa ruudusta kuvan ja kuvailla sen tekoälyavusteisesti halutessani varmistua siitä, ettei minua ole jymäytetty korvaamalla videon sisältö kotikutoisella aikuisviihteellä. Räpsäisen kuvan ja hetken kuluttua puhelin toteaa: ”Kaksi henkilöä seisoo kesäisessä metsässä. Lehdet ovat vihreitä ja aurinko paistaa kirkkaasti, joka kertoo kesäisestä ja rauhallisesta tunnelmasta”. Oli sitten kyseessä tekoälyn lakoninen sisältökuvaus tai taitavan ammattilaisen laatima kuvailutulkkaus, ei se pysty tavoittamaan näkevän ihmisen taidekokemuksen koko skaalaa. Ei ainakaan kaltaiselleni syntymäsokealle. Uskon kyseessä olevan hieman samanlainen tilanne, jos syntymäkuuro saisi kirjallisen selvityksen musiikkikappaleen sisällöstä. Musiikin tunnelma ja keskeiset elementit voidaan kyllä välittää helposti, mutta tunnekokemusta ei voi sanallistaa varsinkaan tilanteessa, jossa syntymävammaisella ei ole mielessään referenssejä, joihin verbaalisia kuvailuja verrata. Tämä on tietysti täysin luonnollista. Onhan ihmiskunta keksinyt taiteen jatkeeksi kuvaamaan tunteita silloin, kun sanat loppuvat.
Voinko kontrolloida tapoja joilla kerron omaa tarinaani?
Sokeana en todella harmittele sitä, mitä muiden sisältöjä minulta jää näkemättä. On itse asiassa varsin helpottavaa, ettei minua voida vetää mukaan tähän kaiken kattavaan ulkonäkökeskeisyyteen. Nykyään tekoäly mahdollistaa minulle sen, että triviaalilla tasolla saan kyllä halutessani selville valokuvien ja videoiden sisällön. Lähtökohtaisesti tämä riittää minulle vallan mainiosti.
Tilanne muuttuu ratkaisevasti, kun kyse on omasta taiteestani. Haluan pitää kontrollissa sen, millaisia elementtejä siihen liitetään ja millaisia mielikuvia ne herättävät. Aivan kuten haluan kuulla levytysteni miksaukset ja sanoa niistä viimeisen sanani, haluaisin myös nähdä bändikuvat ja musiikkivideot samoista syistä. Näkevien maailmassa visuaalisuus kertoo tarinaa siinä missä soiva musiikki. Sokeana taiteentekijänä tunnen toisinaan olevani altavastaaja, kun en voi täysin kontrolloida oman taiteeni sisältöön oleellisesti kuuluvia isoja kokonaisuuksia.
Kohti omaehtoisempaa tekemistä
Olen tullut siihen tulokseen, ettei minun tarvitse yrittää tuottaa sellaista visuaalista julkikuvaa, jota en itse voi kunnolla havainnoida ja arvioida. Rumpali-säveltäjä Tuomas Ruokosen kanssa tekemissämme pimeän tilan konserteissa huomasin, kuinka vapauttavaa oli, kun visuaalisuus ja katseiden kohteena oleminen eivät olleet ”häiritsemässä” esiintymistilannetta. Musiikki nousi keskiöön ja yhteys yleisöön syveni. Pimeys ei ollut temppu tai näkövammaisuuden ympärille rakennettua huomionhakua. Sen sijaan se oli tapa palauttaa taide takaisin siihen, mitä varten se on olemassa. Se opetti minulle, että visuaalisuus ei ole itseisarvo. Voin valita sen sijaan musiikin, kuuntelun ja läsnäolon.
Pelkistäminen on sokean visualistin paras kaveri
Vaikka näkövammaisena esiintyjänä ei liene koskaan mahdollista kokonaan vapautua ”yksisuuntaisen lasihäkin syndroomasta”, olen kuitenkin tehnyt tiettyjä linjauksia ja havaintoja, jotka ovat helpottaneet omaa työtäni ja olemistani.
Asioiden pitäminen yksinkertaisena on aina toimivaa. Minun vetämissäni projekteissa fokus on aina musiikissa. Jos joku tykkää katsella keikalla biisien teemoja sivuavaa videotaidetta livescriiniltä, hänen paikkansa on jossain muualla kuin minun keikallani. Instrumentaalimusiikki on myös armollista sikäli, ettei kenenkään tarvitse riehua tai tehdä muitakaan ”taikatemppuja” lavalla. Säveltämäni musiikki on siinä määrin vaikeaa, että yleisö ymmärtää hyvin, miksi muusikot eivät tee lavalla mitään muuta kuin soittavat musiikkia. Bändikuvat ovat ”välttämätön paha”. Niissäkin suosin yksinkertaisuutta. ”Siistit vaatteet ja ollaan normaalisti” on usein esittämäni fraasi, joka kuvaa melko tyhjentävästi tapaamme esiintyä valokuvissa sekä kuvauksiin valmistautumiseksi antamiani ohjeita. Koska värien hahmottaminen on minulle vaikeaa ja joudun miltei googlaamaan eri väriyhdistelmiin liittyviä stereotyyppisiä mielikuvia, mustavalkovalokuvat ovat minulle suorastaan taivaan lahja. Pystyn syntymäsokeanakin tavoittamaan niissä olevan sielunmaiseman. Musiikkivideoissa suosin pelkistettyä linjaa. Pelkkiä pönöttäviä soittovideoita ei tarvitse projekteissani olla. Haluan kuitenkin tapahtumien rytmi olevan selkeän ja jopa minimalistisen.
Avoimuuden merkitystä ei voi liikaa korostaa. Uskon ihmisten vaistoavan, jos esiintyjä ei ole sinut itsensä kanssa. Siksi olen nykyään tuonut sopivissa paikoissa esille sokeuteni ja sen vaikutuksen tuottamaani visuaaliseen sisältöön. Olen myös lakannut varomasta kuvien ottamista itse. Jos joku ei ymmärrä tai pahoittaa mielensä syntymäsokean ottaman valokuvan huonosta laadusta, hänen paikkansa lienee jossain muualla kuin Instagramtilini seuraajalistalla.
Kuten sanottua, on maailmasta tullut koko ajan kuvakeskeisempää. Valtavat kuvavirrat ja visuaalisten ärsykkeiden tulva ovat suorastaan uhka etenkin nuorempien sukupolvien oppimiskyvylle ja jopa fyysiselle ja henkiselle terveydelle. Omassa tekemisessäni keskiössä ovat aina musiikkiprojektit. En ole sosiaalisen enkä minkään muunkaan median vaikuttajahahmo. Rohkenen silti väittää, että kaltaiseni ihmiset voivat terveellä tavalla antaa esimerkkiä siitä, kuinka normeista poikkeavat tavat ilmentää visuaalisuutta eivät ole pelkkä rajoite. Ne voivat suorastaan toimia sytykkeenä uudenlaiselle tavalle tehdä taidetta ja toteuttaa itseään.
