Sormet savitauluilta paperille: Pistekirjoituksen historiasta ja nykyisyydestä (osa 1)

Tiina Borgman

20.3.2025

Vammaishistorian tutkimus on saanut 1900-luvun lopun jälkeen uutta pontta erilaisten poikkitieteellisten teorioiden ja metodien ansiosta. Erilaisten toimijoiden innostuksesta on syntynyt paljon eri vammaisryhmiä koskevia historiikkeja kuten yhdistys-, henkilö- ja laitoshistoriikkeja, sekä vammaisuutta käsitteleviä tutkimuksia esim. Huuskonen (2013), Kuuliala (2016), Kuuliala (2021) ja Välimäki (2023). Myös esimerkiksi Kone-säätiön rahoittamassa hankkeessa ’Vammaisuuden vaiettu historia: Identiteetti, osallisuus ja yhteiskunta’ (2017-2021) pyrittiin luomaan vuoropuhelua historiantutkijoiden ja vammaisliikkeen välille, tekemään historiasta saavutettavampaa ja antamaan kaikille historian osapuolille ääni (Paasivirta 2018). Historiallisen vammaistutkimuksen tavoitteena on lisätä tietoisuutta, luoda yhdenvertaisuutta ja tuoda vammaiset ihmiset ja heidän kanssaan toimivat tahot ja henkilöt osaksi historiallista narratiivia. Myös tämä yleistajuinen ajankohtaisartikkelini pyrkii käsittelemään kirjoitustaidon historiaa erityisesti näkövammaisuuden ja saavutettavuuden näkökulmista, eli tuomaan näkövammaiset osaksi historiaa, jonka tunnemme.

Artikkeli käsittelee välähdyksiä koho- ja painokirjoituksen historiasta, leikittelee aavistuksen arkeologialla, sekä kuvaa pistekirjoituksen syntyhistoriaa aina 1900-luvulle asti apuvälineineen. Artikkelissa pohditaan myös vastausta kysymykseen: mistä näkövammaisille saavutettava kirjallisuudenmuoto oikein alkaa? Louis Braillesta vai Moonin kirjoituksesta? 1800-luvun kohokirjoitetuista virallisista näkövammaisille tarkoitetuista kirjoista vai kenties jo paljon aiemmin?

Tämä kirjoittamani ajankohtaisartikkeli on ensimmäinen osa kaksiosaisesta artikkelisarjasta, jota olemme työstäneet yhdessä ystäväni ja kolleegani Susanna Halmeen kanssa. Artikkelien on tarkoitus yhdessä luoda kokonaisuus, joka sukeltaa saavutettavan kirjoituksen historiaan – pistekirjoitusta unohtamatta, sekä sen kulttuuriperintöön ja nykytilaan.

POHJOLAN KALLIOMAALAUSTEN KAKSIPÄISET HIRVET JA MESOPOTAMIAN HU-HA-RI

Ihmiset ovat aina pyrkineet ilmaisemaan itseään, ajatuksiaan, muistamaan erilaisia asioita ja viestimään toisilleen. Ennen kirjoitus- tai lukutaidon syntyä ja leviämistä ihmisten välinen suullinen viestintä ja kommunikaatio olivat avainasemassa, kun haluttiin välittää tietoa, yhteisön perinteitä, historiaa, viisauksia tai opetuksia. Esimerkiksi tarinoita, runoja, lauluja ja myyttejä käytettiin tiedon levittämiseen ja suullinen perinne oli vahvaa.

Kirjoitustaidon alkamisajankohtaa on mahdoton ajoittaa kellon tarkasti. Kirjoituksen esiasteita kuten kuvakirjoitusta eli piktografeja, sekä matemaattisia, laskemisen avuksi tarkoitettuja painautumia on käytetty paljon kauemmin kuin voisi kuvitella.

Tällaisia kuvilla viestittäviä asiakokonaisuuksia voidaan löytää niinkin syvältä menneisyydestä kuin esihistoriallisista ajoilta – myös Suomen esihistoriallisista kalliomaalauksista, joita tunnetaan tänä päivänä yli sata erilaista (esim. Lahelma 2008, 9). Tyypillisempiä kalliomaalausten aiheita olivat veneet, erilaiset eläimet kuten linnut, yksi- ja kaksipäiset hirvet sekä erilaiset matemaattiset kuviot ja kädenjäljet. Kalliomaalauksia tehtiin punamulta-maatahnalla. Yleensä nämä kuvat on liitetty vahvasti uskonnollisiin rituaaleihin ja sen ajan kansanuskoon, johon liittyi vahvasti luonto sekä metsästys.

Myöskin kirjoitustaito, tai sellainen, jollaiseksi me sen nykyaikana miellämme, on tuhansia vuosia vanha keksintö. Sen katsotaan syntyneen niinkin kauan aikaa sitten, kuin n. 3000 eaa. eli suunnilleen 5000 vuotta sitten. Syntypaikaksi tutkijat ovat paikantaneet Mesopotamian hedelmälliset viljelymaat (Sahala & Töyräänvuori 2022, 52–54), sillä maanviljely on suorassa yhteydessä kirjoitustaidon kehittymiseen. Viljelyn lisääntyminen mahdollisti ensimmäisten korkeakulttuurien synnyn. Kasvavien ihmismassojen hallinta, tavaroiden ja viljan kirjaaminen ei enää onnistunutkaan muistinvaraisesti, joten asioiden ylös kirjaaminen nähtiin tarpeellisena taitona.

Historian tunnilta moni varmasti muistaa, että kirjoitustaidon kehittivät sumerilaiset (Sahala & Töyräänvuori 2022, 51). Heidän kehittäessä itselleen tapoja pitää yhteiskunnallisista asioista, kuten kaupankäynnistä kirjaa, syntyivät ensimmäiset prototyypit nuolenpääkirjoituksesta. Ja toisin kuin voisi ajatella, he eivät kirjoittaneet asioita ylös paperille, vaan savitauluille, sillä kirjoittaminen tapahtui painamalla pehmeää savea kirjoituspuikolla. Saven kuivuttua kirjoitetun tekstin pystyi lukemaan savitaulun, saviesineen tai peräti rakennuksen pinnalta.

Aikojen saatossa sumerilaisten kirjoitusjärjestelmä muuttui yksinkertaisista painalluksista monimutkaiseksi nuolenpääkirjoitukseksi, jonka myös alueen muut asukkaat, kuten akkadialaiset ja mesopotamialaiset omaksuivat myöhemmin oman kielensä kirjoittamiseen (Sahala & Töyräänvuori 2022, 51). Koska paperin keksivät kiinalaiset noin 100 jaa., eli kauan sen jälkeen, kun monet kulttuuripiirit olivat jo alkaneet kirjoittaa asioita ylös, käytettiin kirjoittamisalustana muun muassa savea, puuta, papyrusta, nahkaa tai vahaa.

MISTÄ NÄKÖVAMMAISILLE SAAVUTETTAVA KIRJALLISUUDENMUOTO OIKEIN ALKAA?

Nykyään monet tuntuvat ajattelevan, että näkövammaisille saavutettava kirjallisuus ja sen historia on varsin tuore ilmiö. Tämä ajatus lähtee varmasti liikkeelle siitä, että systemaattisen sokeainopetuksen käynnistyttyä 1700-luvun lopulla, myös sokeille ja näkövammaisille sopivaan kohokirjoitusjärjestelmään ryhdyttiin kiinnittämään entistä tarkempaa huomiota, joten tätä ajanjaksoa korostetaan yleensä puhuttaessa näkövammaisten kirjallisuuden historiasta ja saavutettavasta kirjoituksesta. 1800-luvulta lähtien näkövammaisten elämä on myös mullistunut esimerkiksi koulutuksen piiriin pääsyn, sekä uusien innovaatioiden, kuten erilaisten apuvälineiden ansiosta. Lisäksi esimerkiksi eurooppalaisissa Näkövammaismuseoissa ei ole nykypäivänä juurikaan säilynyttä kansatieteellistä esineistöä vanhemmilta aikakausilta, mikä saattaa herättää ajatuksen, että näkövammaishistoria alkaa varsinaisesti vasta valistusajan jälkeen.

Kuitenkin näkövammaisuutta ja vammaisuutta on ollut olemassa niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin – kaikissa yhteiskunnissa, kautta aikojen. Myös heillä on ollut samanlaisia tarpeita ilmaista itseään ja saada tietoa kuten muillakin sen ajan ihmisillä. Monet eivät ehkä tiedä, että esimerkiksi keskiaikaiset ja antiikin ajan kirjalliset lähteet, kuin myös arkeologisissa kaivauksissa esiintyneet vammaisuutta koskevat esinelöydöt, antavat osviittaa vammaisten ihmisten elämästä varsin kattavasti näiltä aikakausilta, eli huomattavasti ennen 1700-lukua. Arkeologian mukaantulo myös historialliseen vammaistutkimukseen on lisääntynyt vuosien saatossa.

Arkeologiaa pidetään yleensä tieteenalana, joka tutkii ajanjaksoja, joista ei ole kirjallisia lähteitä, kuten esihistoriaa. Arkeologia on kuitenkin paljon muutakin, kuin vain kivi-iskosten pyörittelyä, tai kampakeramiikkaa: se tuottaa myös uutta tietoa ihmisten materiaalisesta kulttuurista ja kontakteista täydentäen kirjallisia lähteitä. Esineiden avulla pyritään luomaan erilaisia hypoteeseja ja teorioita menneisyyden ihmisten elämästä ja kontakteista, sekä pohdiskelemaan mitä esine on merkinnyt ihmiselle tai yhteiskunnalle: mihin ja miten sitä on käytetty ja mitä se ajastaan kertoo. Niinpä voisi ajatella, että arkeologian avulla voidaan tutkia lähes mitä vain ilmiötä tai historiallista ajanjaksoa.

Nykyaikaisessa arkeologisessa tutkimuksessa ollaan alettu ottaa huomioon ihmisryhmien moninaisuutta. Vähemmistö- ja esimerkiksi gender- ja queer-arkeologia (ks. esim. Conkey & Spector 1984; Spector 1991; Voss 2000; Moen 2019) tarjoavat erilaisia näkökulmia historian narratiivin tarkastelulle ja tutkimiselle (Dowson 2000) mikä avaa mahdollisuuksia tarkastella historiaa ja kulttuuriperintöä monenlaisista erilaisista lähtökohdista. Tämä antaa tilaa monenlaisille erilaisille teorioille ja tulkinnoille (esim. Moilanen 2021, 78). Erilaiset arkeologiset viitekehykset tarjoavat myös erilaisia työkaluja siihen, miten esineitä, niiden käyttötarkoitusta ja historiallista narratiivia teorisoidaan. Tämä tarkoittaa sitä, että vallitsevia normeja ja ennakkoluuloja on alettu kyseenalaistamaan (Herva 2001), joka antaa mahdollisuuden tulkita historiaa moniulotteisemmin.

Tämä mahdollistaa myös itselleni sen, että voin pallotella erilaisilla ajatuksilla ja hypoteeseilla sekä luoda erilaisista lähestymistavoista kumpuavia tutkimuskysymyksiä. Vähemmistöarkeologian viitekehysten ja saavutettavuustutkimuksen avulla voisikin esittää seuraavanlaisen tutkimuskysymyksen: voitaisiinko esimerkiksi arkeologisten kaivausten avulla löydettyjä nuolenpääsavitauluja tai esimerkiksi muinaisen Egyptin hieroglyfitekstejä, muualla kuin kirjoitettuna papyrukseen pitää ensimmäisenä saavutettavan kirjoituksen esiasteina, eli saavutettavana sokeille? Eräänlaisena saavutettavan kirjoituksen hyvin varhaisena esiasteena, sillä tunnustelemalla ja liikuttelemalla käsiään varovaisesti savitaulun tai esineen pinnalla, voidaan selvästi tuntea erilaisia nuolenpäämerkkejä ja hieroglyfeja. Voisiko siis esimerkiksi olettaa, että ensimmäinen sokeille saavutettava lukumuoto luotiin jo muinaisessa Lähi-Idässä, eikä vasta 1800-luvulla?

Esimerkiksi juurikin Mesopotamiassa vammaisten kohtelu on nähty olevan poikkeuksellista sen ajan maailmaan verrattuna. Erilaisia nuolenpäätekstejä tutkimalla ollaan päädytty lopputulokseen, että vammaisten aseman voidaankin katsoa olleen varsin hyvä muinaisessa Lähi-Idässä (Kağnici 2018) verrattuna sen ajan länsimaisiin keskuksiin, jossa vammaisten historian on katsottu olevan syrjivää (Vehmas 2005, 24–39). Olisiko Mesopotamiassa eläneille sokeille ihmisille ollut mahdollista opettaa myös lukutaito, kun saavutettavaa materiaalia ei tarvinnut erikseen tehdä ja muokata heille? Kysymys on sangen mielenkiintoinen, eikä hypoteesia ole tiettävästi toistaiseksi testattu luokkahuonetta pidemmälle. Kysymyksen asettelu on varmasti uniikki.

ANTIIKKI: KOHOKIRJOITUSTA HARVALLE JA VALITULLE

Antiikin Kreikassa kirjoittamisella oli merkittävä rooli, kun kuvakirjoitus ja lineaari-A (Castrén 2011, 25) sekä myöhemmin aakkoset tulivat suullisen kerrontaperinteen rinnalle n. 800-900 eaa. (Woodard 2010, 28).

Koska kirjoittaminen ulottui antiikin maailmassa hyvin moniin osa-alueisiin, on myös antiikin ajan historiaa ja sen ajan vammaisuutta tutkittu monenlaisin metodein: antiikin ajan tekstien, kuten filosofien kirjoitusten (Vehmas 2005, 34–40, 75) ja erilaisten lakitekstien tulkintojen, arkeologian (Sneed 2018, ii), taidehistorian (esim. Fishman 2003), kuin myös kirjallisuudenkin kautta. Antiikin ajalta meille on säilynyt niin materiaalista aineistoa vammaisista, kuin myös kirjallisia mainintoja (Smith 2009; Ziskowski 2012).

Antiikin aikaisia tekstejä tulkitsemalla voidaan sanoa, että esimerkiksi Aristoteleen teksteistä on pääteltävissä, ettei vammaisten asema ollut antiikin maailmassa todellakaan ideaali (Vehmas 2005, 24–39). Vammaisen ei katsota olleen sen aikaisissa kirjallisissa lähteissä kaupungille toivottu tai erityisen tuottava asukas (Newman 2013, 9–22). Vammaiset kuuluivat antiikin Kreikassa luokkaan nimeltä: αδυνατοι (agynatoi), eivätkä he saaneet esimerkiksi Ateenassa osallistua uskonnolliseen, poliittisiin tai sotilaallisiin menoihin ja toimiin (Penrose 2015), vaikka samanlaista nykypäivän tiukkaa kahtiajakoa vammaisuuden ja vammattomuuden välillä ei tehtykään (Goodey & Rose 2018). Tästä voisi helposti tehdä päätelmän, ettei vammaisten ihmisten kohtelu ollut lainkaan hyvää antiikin maailmassa ja 1980-luvulla vallitsikin käsitys, että vammaisten kohtelu antiikin Kreikassa oli suorastaan väkivaltaista (esim. Kuotola 1988, 19). Kuitenkin nykyaikaisten tulkintojen ja tutkimusten mukaan asia ei ole näin suoraviivainen (esim. Rose 2003; Sneed 2020; Sneed 2021).

Kuitenkin näkövammaisten asema tässä väkivallan ja laajamittaisen syrjinnän kontekstissa ollaan kyseenalaistettu jo paljon aiemmin kuin muiden vammaryhmien kohdalla – 30-luvulla (French 1932). Tätä ajatusta tukevat monet antiikin aikaiset lähteet, joissa kerrotaan Rooman armeijan tuesta sodissaan vammautuneille ja sokeutuneille sotilailleen (Kuotola 1988, 20). Antiikin aikana näkövammaiset toimivat myös monissa ammateissa riippuen syntytaustastaan: yleensä kerjäläisinä, mutta myös käsityöläisinä ja mylläreinä, muusikkoina, taiteilijoina ja lakimiehinä (Kuotola 1988, 20). Ensimmäiset maininnat saavutettavuudestakin koskivat nimenomaan juuri sokeita, sillä kohokirjoitus mainitaan ensimmäistä kertaa juuri antiikin aikaisissa lähteissä (Lascaratos & Marketos 1994).

Kohokirjoitus ei kuitenkaan ollut kaikkien näkövammaisten saatavilla, kuten ei sen ajan lukutaitokaan kaiken kansan parissa. Harvat maininnat kohokirjoituksesta ajoittuvat vuosisadalle 300 jaa. ja niiden keskiössä on vain yksi henkilö. Näkövammaisen Aleksandrian teologi Didymus Sokea (eng. Didymus The Blind), jonka tiedetään lukeneen Raamattua puutauluun kirjoitetun kohotekstin avulla (Marketos & Lascaratos 1994). Hänestä tuli myöhemmin hyvin oppinut.

Lisähuomio 1: Karvakorvien ystäviä varmasti ilahduttaa tieto, että ensimmäisten kohokirjoituskokeilujen lisäksi antiikin maailmassa myös koirat olivat arvostettuja kumppaneita. Tästä kertoo esimerkiksi Pompeijin arkeologisissa kaivauksissa löydetty fresko (ajoitettu 79 jaa.), jossa on mahdollisesti kuvattuna ensimmäinen eurooppalainen opaskoira käyttäjänsä kanssa (Fishman 2003), mutta opaskoirien historiaan perehtykäämme toisella kertaa.

MEDIUM AEVUM: KOHTI KOHOKIRJOITUKSEN VALLANKUMOUSTA

Keskiajalla kirjoitustaito oli keskeinen osa kulttuuria ja erityisesti uskontoa. Kirjoittaminen tapahtui usein luostareissa, jossa kopioitiin ja kirjoitettiin esimerkiksi uskonnollisia tekstejä. Kirjoittaminen tapahtui suurelta osin pergamentille, mikä tarkoitti, etteivät näkövammaiset enää voineet laittaa kättään vain savitaululle, kiveen tai juuri muuhunkaan materiaaliin, joka olisi erottanut kirjaimet muusta alustasta, vaikka olisivatkin osanneet kirjaimia tulkita, sillä paperi dominoi kirjoitusalustana vahvasti.

Kirjoitustaidon, lukutaidon ja kirjapainon yleistyminen tarkoittivat yhdessä myös sitä, että muistinvarainen oppiminen tuli entistä vaikeammaksi. Ihmiset eivät enää pyrkineet opettelemaan asioita ulkoa, vaan ne kirjoitettiin ja painettiin ylös (Stuckey 2000). Tämä johti vääjäämättä tiedon runsastumiseen ja monipuolistumiseen, joka rajasi lukutaidottomia ja lukiesteisiä tiedonsaannin ulkopuolelle.

Keskiajalla vammaisen ihmisen kohtelu määräytyi pitkälti sen mukaan, kuinka hyvin hän suoriutui hänelle annetuista työtehtävistä (Metzler 2015, 62). Joidenkin vammaisten voidaan siis olettaa pärjänneen toisia paremmin, riippuen miten työkykyinen yksilö oli kyseessä, tai miten itsenäisesti työ piti suorittaa. Kuitenkaan asia ei ollut näin suoraviivaista, sillä vammaisten ihmisten asema ja kohtelu yhteiskunnallisella tasolla oli rinnastettavissa samaan kuin muidenkin huono-osaisten kuten köyhien (Metzler 2015, 59): sangen huono (esim. Pritchard 1963; Nordstrom 1986, 4).

Näkövammaisten kohtelu oli monimuotoista ja riippui asemasta, johon yksilö oli syntynyt: jotkut asuivat katollisen kirkon turvakodeissa (Kuotola 1988, 21–22), ja ammatteja harjoittivat vain harvat. Suosittuja ammatteja näkövammaisten parissa olivat esimerkiksi muusikko ja hieroja. Opiskelu oli vain yläluokan ja harvojen oikeus (Kuotola 1988, 21–22) ja vielä harvempi pääsi tutustumaan kohokirjoitukseen, jota pyrittiin kehittämään varsinaisesti vasta keskiajalla erikseen juuri näkövammaisille. Kokeilut jäivät kuitenkin varsin pieniksi, sillä latinalaisten aakkosten kaivertaminen puusta erilaisille kehikoille oli aikaa vievää ja sangen työlästä.

Lisähuomio 2: Karvakorvien ystäviä varmasti jälleen ilahduttaa tieto, että runsaampien kohokirjoituskokeilujen lisäksi, keskiajalta on säilynyt ensimmäisiä varmoja kuvauksia ensimmäisten koirien käytöstä oppaana (esim. Kirley 1975), mutta opaskoirien historiaan perehtykäämme toisella kertaa.

EI OPPI OJAAN KAADA, EIKÄ TIETO TIELTÄ TYÖNNÄ: KAIKEN MUUTTAVA 1700-LUKU

Vaikka 900-luvulla perustettiin ensimmäinen näkövammaisten opinahjo Eufemia-nimiseen luostariin nykyisen Turkin alueelle (Tšokkinen 1984, 15; Tšokkinen 1988, 190; Hauge 1961), ja monet luostarit ottivat vammaisia suojiinsa keskiajalla, alettiin vammaisten asemaan yhteiskunnassa panostaa vasta Ranskan tultua tieteellisen maailman keskukseksi vallankumouksensa jälkeen 1700-luvun lopulla (Moilanen 2006, 9).

Etenkin aistivammaisten koulutukseen alettiin lopultakin panostaa aivan eri tavalla kuin aiemmin, erityisesti Keski-Euroopassa (Stuckey 2000). Saksassa ja Itävallassa kehitettiin uusia menetelmiä sokeiden koulutukseen esimerkiksi Christian Niesenin (1733-1784) ja hänen oppilaidensa johdolla (Heller 1979, 395). Vuonna 1784 sokeita alettiin systemaattisesti ottaa koulutuksen piiriin myös Ranskassa. Hankkeen isänä voidaan pitää miestä nimeltä Valentin Haüy (1745−1823), joka perusti ensimmäisen sokeain koulun maahan (Heller 1979, 396; Tšokkinen 1984, 15: Moilanen 2006, 9). Hän kehitteli myös kouluunsa lopultakin kunnollisen latinalaisiin aakkosiin perustuvan kohokirjoitusjärjestelmän, jossa aakkoset nostettiin hieman koholle. Tämä oli sokeille kuitenkin hidasta ja aikaa vievää tulkita. Kyseessä olivat valtavat näkövammaisten elämää mullistavat muutokset, sillä nyt koulutuksen piiriin pääsi yhä enemmän lapsia ja nuoria.

1800-lukua voidaankin pitää näkövammaishistorian, kuin myös varsinaisena kohokirjoituksen vuosisatana. 1886 alettiin selvittää Suomessa näkövammaisten elinoloja ja lukumäärää (Kuotola 1988: 26–30) ja Itämeren toisella puolella englantilainen William Moon (1818-1894) sekä ranskalaiset Charles Barbier (1767-1841) ja Louis Braille (1809-1852) kehittivät lähes samaan aikaan kohokirjoitusjärjestelmät: Barbier reikäkirjoituksen armeijan käyttöön, jossa reikäjonoja ja muodostelmia tutkittiin esimerkiksi kuun valoa vasten. Tämä toimi innoituksena myöhemmin erityisesti Louis Braillelle, joka tunnetaan pistekirjoituksen isänä. William Moonin kohokirjoitus kuitenkin erosi suuresti aiemmin historiassa esillä olleesta latinalaisiin aakkosiin perustuvasta kohokirjoituksesta, sillä kyseessä ei ollut vain kohotetut identtiset representaatiot vastaavista näkevien aakkosista ja muista merkeistä, vaan geometriset kuviot.

PISTEKIRJOITUKSEN KEKSIJÄ: LOUIS BRAILLEN KUULUISA MUTTA TRAAGINEN ELÄMÄ

Maailmassa tuskin on kuuluisampaa näkövammaista kuin Louis Braille. Ja hän tuli tunnetuksi ennen sosiaalisen median aikaa, eli todellakin oli ja on edelleenkin varsinainen superjulkkis. Kaikki näkövammaiset varmasti tuntevat ainakin osittain Braillen tarinan. Hän syntyi Ranskassa 4. tammikuuta 1809. Hän menetti näkönsä 3-vuotiaama tapaturmaisesti leikkien temmellyksessä isänsä verstaalla. Näön menetyksestään huolimatta hän oli ahkera lapsi ja ansaitsikin paikan sokeain koulussa ollessaan 10-vuotias. (Roblin 1955; Bickel 1989)

Sokeain koulu tähtäsi lähinnä näkövammaistaitojen ja -tietotaidon opettamiseen, joka oli opeteltava ulkoa, jotta näkövammaiset lapset pärjäisivät koulun ulkopuolisessa maailmassa. Tässä koulussa Braille tutustui myös kuparilangasta tehtyyn kohokirjoitukseen, mutta piti sitä varsin kömpelönä tapana lukea ja ahmia tietoa (Roblin 1955, 26–29). Lisäksi heille ei opetettu kirjoitustaitoa, koska kohokirjan omatoiminen painamisen taito ei olisi oppilaita hyödyttänyt. Tämä turhautti varmasti Braillea, tiedonjanoinen poika kun oli, joten kekseliäänä, hän päätti kehitellä omanlaisensa kohokirjoituksen, jonka me kaikki tänä päivänäkin tunnemme pistekirjoituksena (Roblin 1955). Inspiraation hän sai armeijan kapteenilta, joka tuli sokeain kouluun pitämään esitelmän yökirjoituksesta, jota sotilaat lukivat pimeällä – edellä mainitulta Charles Barbierilta. Braille kehitteli tästä oman varianttinsa vain 15-vuotiaana (Weygand 2009).

IHANA KAMALA PISTEKIRJOITUS

Pistekirjoituksen voittokulku ei ole niin konfettien täytteistä tai suoraviivaista, kuin voisi kuvitella – Braillen kehittelemä järjestelmä otettiin käyttöön sokeain koulussa, jossa hän opiskeli ja myöhemmin työskenteli, mutta pistekirjoitusmerkistöä ei otettu viralliseen opetusohjelmaan. Vuonna 1838 se julistettiin sosiaaliministeriön taholta varsinaiseen pannaan ajan poliittisen ilmapiirin mukaisesti (Mellor 2006, 97–101). Braillea syytettiin esimerkiksi salakirjoituksen luomisesta ja pistekirjoja poltettiin, mikä järkytti Braillea suuresti. Hänen kerottaan kokeneen voimakasta ahdistusta tapahtumien johdosta (Roblin 1955, 46).

Tragedia ei loppunut edes siihen, että 10 vuotta myöhemmin, kun pistekirjoitus lopulta otettiin käyttöön ja se alkoi 1800-luvun puolivälissä levitä jopa laajemmalle – tämä ei parantanut lähteiden mukaan Braillen mielialaa. Hänen sanotaan luhistuneen henkisesti. Hänen luomansa kirjoitusjärjestelmänsä ei ehtinyt nousta suosioon koko hänen elinaikanaan. Lopulta Braille menehtyi keuhkotuberkuloosiin vain 43-vuotiaana 6. tammikuuta 1852 (Marsan 2009).

PISTEKIRJOITUKSEN HISTORIAA SUOMESSA

Suomessa erilaiset saavutettavat kirjoitusjärjestelmät rantautuivat sokeainkoulujen perustamisen myötä. Koulut perustettiin Helsinkiin 1865 (ruotsinkielinen) ja Kuopioon 1871 (suomenkielinen) ja ne alkoivat ottaa vastuuta näkövammaisten opetuksesta, kasvatuksesta ja huollosta (Tšokkinen 1988: Moilanen 2006). Tämän myötä otettiin käyttöön kolme erilaista saavutettavaa kirjoitusjärjestelmää. Ne olivat Moonin kirjoituksella, latinalaisilla kohokirjaimilla sekä Braillen pistekirjoituksella tuotettua sisältöä. Braillen pistekirjoitus mahdollisti myös kirjoittamisen opetuksen alkamisen. Ensimmäiset kirjat painettiin Moonin kirjoituksella ja latinalaisilla kohokirjaimilla. Aluksi kaikki käytetyt kirjoitusjärjestelmät valjastettiin uskonnollisen elämän tarpeisiin, sillä niillä julkaistiin vain kirkollisia tekstejä kuten psalmeja, hartaustekstejä ja evankeliumit (Keravuori 1990, 39; Huuskonen 2013, 55). Nämä suurelta osin ruotsiksi.

Merkistöjen käyttöönottoa laajemmalle vauhdittivat sokeainkoulut ja vuonna 1890 perustettu Kirjoja Sokeille-yhdistys (nyk. Saavutettavuuskirjasto Celia/Näkövammaisten Kirjastoyhdistys), jotka painattivat aluksi käsin kaunokirjallisuutta niin suomeksi kuin ruotsiksikin (Keravuori 1990, 37–38, 39). Erityisesti Johan Ludvig Runebergin teoksia painettiin pisteille ennätysmäärä (Keravuori 1990, 39). Myös Topeliukselta painettiin runoja ja satukokoelmia lapsille. Suomenkielinen pistekirjojen painaminen jäi kuitenkin ruotsinkielisten kopioiden varjoon ja suomeksi painettiin lähinnä runokirjallisuutta sekä Elias Lönnrothin kokoama Kalevala, joka on esillä näkövammaismuseossa tänä päivänäkin. Kokoelma kasvoi muutamassa vuosikymmenessä niin suureksi, että näkövammaisten kirjasto pystyi avaamaan ovensa (Keravuori 1990, 38–42). Kirjallisuuden lisäksi alettiin tuottaa ja painaa erilaisia näkövammaisten järjestölehtiä pisteillä suomeksi ja ruotsiksi. Suomenkielinen Sokeain Airut ilmestyi ensimmäisen kerran 1912 (Heikkonen 2012, 6). Myöskin ensimmäinen opaskoirista kertova, vuonna 1948 perustetun opaskoirayhdistyksen vuosikirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1952, ja yhdistyksen jäsenlehti Vetomars aloitti ilmestymisensä vuonna 1978.

Pisteillä alettiin opettaa sokeille Helsingin Sokeainkoulussa myös esperanton kieltä vapaavalintaisena oppiaineena 1909. Esperantonkielisiä oppikirjoja ilmestyi aluksi ruotsiksi käännettynä (Sabelli 2020, 10) ja myöhemmin suomeksi. Oppimateriaalia luettiin myös äänikirjoiksi myöhempinä vuosikymmeninä, sillä kieli nähtiin mahdollisuutena luoda kontakteja muihin ulkomaalaisiin näkövammaisyhteisöihin. Esperanton harrastaminen oli suosittua näkövammaisten keskuudessa koko 1900-luvun (Sabelli 2020, 107) ja siitä tulikin näkövammaisyhteisöjen yhteinen kieli Euroopassa ja Neuvostoliitossa (Vartio 1988, 277). Sokeiden oma esperantonkielinen lehti Esperanta Ligilo alkoi ilmestyä vuonna 1904 ja kielen parissa on ollut aktiivinen näkövammaisyhteisö aina viime vuosiin asti.

ENSIMMÄISET PISTEKIRJOITUSAPUVÄLINEET

Vierailimme näkövammaismuseossa tutustumassa näyttelysalissa oleviin museoesineisiin pistekirjoitusapuvälineistä Suomessa. Ensimmäiset apuvälineet toimitettiin Suomeen Tanskasta (Tšokkinen 1988, 214). Ensimmäiset pistekirjoituksen kirjoittamiseen tarkoitetut apuvälineet olivat siannahkatauluja. Museon kokoelmissa oli siannahkataulu 1800-luvulta. Nykyäänkin näkövammaiset käyttävät pistetaulukkoja käsin kirjoittamiseen.

Sokeille tarkoitettuja mekaanisia kirjoituskoneita on ollut olemassa jo melko varhain, ensimmäiset variantit jo 1800-luvun jälkipuoliskolla (Huuskonen 2013, 54). Kuitenkin koneiden, kuten tavallisten tietokoneidenkin käyttö, oli aluksi harvinaista ennen 1930-lukua, jolloin esimerkiksi massatuotannon ansiosta niitä oli myös helpommin ja edullisemmin saatavilla. Näkövammaismuseon kokoelmissa vanhin pistekirjoituskone on vuodelta 1920 Pichtin pistekirjoituskone. Kymmensormijärjestelmää näkövammaisille alettiin opettaa Sokeainkouluissa sotien jälkeen (Huuskonen 2013, 55), jolloin näkövammaiset pystyivät kirjoittamaan näkevien aakkosilla tavallisilla kirjoituskoneilla.

LOPUKSI

Tässä yleistajuisessa ajankohtaisartikkelissa käsiteltiin koho- ja painokirjoituksen historiaa saavutettavuusnäkökulmasta pistekirjoituksen historiaa unohtamatta. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että saavutettavaa kirjoitusta harvoille ja valituille sokeille ja näkövammaisille on ollut varsin pitkään, ensimmäiset kirjalliset maininnat jo antiikin ajalta – eli melkein kaksi tuhatta vuotta.

Näkövammaisten tiedonsaannin historiassa voidaan nähdä neljä erilaista kehitysvaihetta tai murroskautta, jotka ovat sysänneet liikkeelle muutoksen kohti parempaa tulevaisuutta. Riippumatta siitä laskiko näkövammainen ihminen ensimmäisenä kätensä nuolenpääsavitaululle muinaisessa Mesopotamiassa Hammurabin lakitekstiä tutkiakseen tai antiikin ajan puukehikolle lukeakseen Raamattua, on saavutettava kirjallisuus ja sen synty yksi näistä murroksista, vaikka emme vielä pystykään tarkasti määrittelemään, missä sen alkupiste on. Massiivinen ensimmäisen murroksen hyökyaalto on ajoitettavissa 1800-luvulle, kun yhä kasvava joukko näkövammaisia pääsi koulutuksen ja systemaattisen oppimisen piiriin oppien lukemaan ja myöhemmin kirjoittamaan. Koulutus ei ollut enää vain harvojen, vaan yhä kasvavan joukon oikeus. Koulutuksen myötä myös kirjallisuudesta ja lukemisen nautinnosta tuli osa suuren ihmisjoukon elämää.

Toinen murros on äänikirjojen synty 1950-luvulla, jolloin avokela- ja kasettinauhurit mahdollistivat ensimmäisten äänikirjojen synnyn. Nyt lukeminen – kaunokirjallisuuden ja erilaisten oppimateriaalien – tapahtui korvilla ja oli saavutettavaa yhä nuoremmille ja moninaisemmalle joukolle näkövammaisia ja lukemisesteisiä. Kolmas murros on tietysti kaikkien tuntema digiloikka, kun pistekirjoituksen kirjoittaminen ja lukeminen siirtyi pistenäyttöjen ansiosta tietokoneiden ääreen.

Teknologisten laitteiden muuttuminen entistä digitaalisemmaksi ja aineettomammaksi mahdollistavat varmasti tulevaisuudessa uudenlaisia tapoja lukea ja kirjoittaa. Nykyaikana pistekirjoituksen ja ylipäätänsä saavutettavan kirjallisuuden tarjoamisen tarpeellisuutta muussa kuin digitaalisessa muodossa on myös kyseenalaistettu tietotekniikan kehittymisen myötä kaiken siirtyessä internetin ihmeelliseen maailmaan. Mutta jotta tästä yleistajuisesta ajankohtaisartikkelista ei tulisi liian pitkä, siihen ei mennä aivan vielä. Nähkäämme kuukauden päästä seuraavan osan parissa, kun Susanna Halmen ajankohtaisartikkeli pistekirjoituksen nykytilasta ja siihen liittyvistä asenteista julkaistaan tässä samaisessa Kajastus-blogissa.

Lähteet:

Verkkolähteet:

Paasivirta, T.(2018). Vammaisuuden vaiettu historia: Identiteetti, osallisuus ja yhteiskunta. Digikajastus. (Luettu 26.1.2025)

Tutkimuskirjallisuus:

Bickel, L. (1989). Triumph Over Darkness: The Life of Louis Braille. Leicester: Ulverscroft.

Castrén, P. (2011). Uusi antiikin historia. Otava.

Conkey, M.W. & Spector, J.D. (1984). Archaeology and the study of gender. Advances in Archaeological Method and Theory, 7, 1–38.

Dowson, T. (2000). Why queer archaeology? An introduction. World Archaeology, 32(2), 161–165.

Fishman, G.A.(2003). When your eyes have a wet nose: the evolution of the use of guide dogs and establishing the seeing eye. Survey of Ophthalmology;48(4): 452–8

French, R.S. (1932). From Homer to Helen Keller: A social and Educational Study of the Blind. Forgotten Books. New York.

Goodey, G.F. & Rose, L.M. (2018): Disability History and Greco-Roman Antiquity. Rembis, M., Kudlick, C. & Nielsen, K.E. (toim.): The Oxford Handbook of Disability History. Oxford University Press. New York. 41–53. doi:

Hauge, Y. (1961). Blindskole i Norge. Norges blindeforbund, Oslo.

Heikkonen, M. (2012). Lukijalle. Näkövammasten Airut 1912–2012. Mäkinen-Vuohelainen, M., Huuskonen, K., Lähteenmäki, L., Kinnunen, A. & Heikkonen, M. (toim.), Helsinki: Näkövammaisten Keskusliitto ry 2012.

Heller, R. (1979). Educating the blind in the Age of Enlightenment: Growing points of a social service. Medical History, 23, 392–403. doi: 10.1017/s0025727300052042.

Herva, V.-P. (2001). Miinoja avioliittokentässä: yksilö ja seksuaalisuus Suomen esihistoriassa. Muinaistutkija, 3(2001), 26–37.

Huuskonen, K (2013). Pimeyden puolelta, Modernisaation kokemukset näkövammaisten kerrontayhteisössä. Helsingin yliopisto. Väitöskirja.

Kağnici, G. (2018). The Myth of Enki and Ninmaḫ: Insights from Sumerian Mythology and the History of Disability. Tarih İncelemeleri Dergisi, 33(2), 429–450.

Keravuori, K. (1990). Siannahkataulusta digitaalitekniikkaan. 100-vuotta näkövammaisten kirjastotoimintaa 1890–1990. Helsinki: Näkövammaisten kirjastoyhdistys ry. Gummerus kirjapaino Oy.

Kirley, D. (1975). The Psychology of Blindness. Chicago 1975.

Kuotola, U. (1988). Näkövammaisten elinolojen ja näkövammaistyön kehitys. Kuotola, U. Tsokkinen, A. & Varthttps://doi.org/10.1484/M.CURSOR-EB.5.121927. io, E. (toim.), Suomen näkövammaisten ja näkövammaistyön historia. Helsinki: Näkövammaisten Keskusliitto ry, 20–189.

Kuuliala, J.(2016). Childhood disability and social integration in the Middle Ages. Constructions of impairments in thirteenth- and fourteenth-century canonization processes. Turnhout: Brepols, 2016.

Ciavolella, M. (toim.), Disease and disability in medieval and early modern art and literature. Cursor Mundi 38: 107–131. Turnhout: Brepols.

Lahelma, A. (2008). A Touch of Red Archaeological and Ethnographic Approaches to Interpreting Finnish Rock Paintings. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.

Lascaratos, J. & Marketos, S. (1994). Didymus the Blind: An unknown precursor of Louis Braille and Helen Keller. Doc Ophthalmol 86: 203–208.

Marsan, C. (2009). Louis Braille: A Brief Overview. Association Valentin Haüy, Paris, France.

Mellor, M.C. (2006). Louis Braille: A Touch of Genius. Natl Braille Pr.

Metzler, I. (2003). Disability in the Middle Ages and Cultural History. WerkstattGeschichte, Volume: 65: 55–65.

Moen, M. (2019). Gender and archaeology: Where are we now? Archaeologies, 15, 206V–26.

Moilanen, A. (2006). Otetaan vastuu omista asioista. Suomen sokeainkoulut kansakoululaitoksen rinnalla vuosina 1865–1939. Väitöskirja. Joensuu: Joensuun yliopistopaino.

Moilanen, U. (2021). Variations in Inhumation Burial Customs in Southern Finland (AD 900–1400) : Case studies from Häme and Upper Satakunta. Väitöskirja. Turun yliopisto.

Newman, S. (2013). Writing Disability – A Critical History. FirstForumPress. Boulder, USA.

Nordstrom, B.H. (1986). The history of the education of the blind and deaf. Physical Science Department, Embry-Riddle Aeronautical University.

Penrose, W.D, JR. (2015). The Discourse of Disability in Ancient Greece. The Classical World; New York Vol. 108, Iss. 4: 499–523.

Pritchard, D.G. (1963). Education and the Handicapped, 1760-1960. London: Routledge and Kegan Paul.

Roblin, J. (1955). The Reading Fingers: Life of Louis Braille 1809-1852. American Foundation for the Blind. New York.

Rose, M.L.(2003). The staff of Oedipus: transforming disability in ancient Greece. Ann Arbor: University of Michigan Press.

Sabelli, R. (2020). Näkövammaisten Esperantoliike Suomessa 1919-2019. Grano, Vantaa.

Sahala, A. & Töyräänvuori, J. (2022). Kirjoitustaidon kehittyminen. Svärd, S. & Töyräänvuori, J. (toim.). Muinaisen Lähi-Idän imperiumit: Kadonneiden suurvaltojen nousu ja tuho: 49–69. Gaudeamus 2022.

Smith, T.J. 2009. Komastai or ‘Hephaistoi’? Visions of comic parody in archaic Greece. Bulletin of the Institute of Classical Studies 52: 69–92.

Sneed, D. (2018). The Life Cycle of Disability in Ancient Greece. University of California, Los Angeles. Väitöskirja.

Sneed, D. (2020). The architecture of access: ramps at ancient Greek healing sanctuaries. Antiquity, 94(376), 1015–1029.

Sneed, D.(2021). Disability and Infanticide in Ancient Greece. Hesperia: The Journal of the American School of Classical Studies at Athens 90(4): 747–772.

Spector, J.D. (1991). What this awl means: Toward a feminist archaeology. J. Gero & M. Conkey (toim.), Engendering archaeology: Women and prehistory: 388–406. Blackwell.

Stuckey, K. (2000). A ”Feeling” for the education of the blind: A brief history of the education of the blind illustrated with colour slides of postage stamps.

Tšokkinen, A. (1984). Suomen sokeainkoulut ja niiden oppilaat vuosina 1865–1917. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Jyväskylän yliopistopaino.

Tšokkinen, A. (1988). Näkövammaisten perus- ja ammattiopetuksen vaiheet. Kuotola, U., Tšokkinen, A. & Vartio, E. (toim.) Suomen näkövammaisten ja näkövammaistyön historia: 190–257. Helsinki: Näkövammaisten Keskusliitto ry.

Vartio, E. (1988). Yhdistystoiminnan kehityslinjat ja näkövammaisten tiedonsaannin historia Kuotola, U., Tšokkinen, A. & Vartio, E. (toim.) Suomen näkövammaisten ja näkövammaistyön historia: 258–352. Helsinki: Näkövammaisten Keskusliitto ry.

Vehmas, S. (2005). Vammaisuus: Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Gaudeamus, Helsinki.

Voss, B.L.(2000). Feminisms, queer theories, and the archaeological study of past sexualities. World Archaeology, 32(2): 180–192.

Välimäki, R.(2023). Minorities and Persecution. (Klemettilä, H., Niskanen, S. & Willoughby J. toim.). Routledge. doi: https://doi.org/10.4324/9780415791182-RMEO357-1.

Weygand, Z. (2009). The Blind in French Society: From the Middle Ages to the century of Louis Braille. Stanford, CA: Stanford University Press.

Woodard, R.D. (2010). Phoinikēia Grammata: An Alphabet for the Greek Language. Bakker E.J. (toim.) A Companion to The Ancient Greek Language. A John Wiley & Sons, Ltd: 25–46.

Ziskowski, A.(2012). Clubfeet and Kypselids: contextualizing Corinthian padded dancers in the Archaic period. Annual of the British School at Athens 107: 211–32.