Suomalaisen pistekirjoituksen virstanpylväät
Joose Ojala
13.5.2025
Suurin osa muistanee historiantunneilta tutun faktan siitä, kuinka Suomi vuonna 1906 antoi naisille äänioikeuden osana yhtäläistä ja yleistä äänioikeutta. Harvempi kuitenkin tietää, että vain noin 25 vuotta tätä ennen saivat suomalaiset näkövammaiset luku – ja kirjoitustaidon.
Silloin näet aloitettiin systemaattinen pistekirjoituksen opetus Helsingin sokeainkoulussa.
Pistekirjoituksen mahdollistamien luku – ja kirjoitustaidon sekä nuotinluvun seurauksena aukesi näkövammaisille nopeasti sellaisia mahdollisuuksia, joista aiemmin voitiin vain haaveilla. Ensi alkuun opiskelu kansakoulun oppimäärään saakka, sittemmin jopa tohtoriksi asti. Pistenuottien myötä näkövammaiset muusikot pääsivät käsiksi kirjoitettuun musiikkiin ja saattoivat kirjoittaa säveltämäänsä musiikkia muille. Apuvälineiden kehittäjät ovat jo yli vuosisadan ajan kehittäneet pistekirjoituksen alkuperäistä ideaa hyödyntäviä apuvälineitä aina siannahkataulusta ja pistimestä älypuhelimen kosketusnäytöllä kirjoitettavaan virtuaaliseen pistekirjoitukseen.
Vaikka pistekirjoituksen ja sen tarjoamien mahdollisuuksien voittokulku voi näyttää suoraviivaiselta, on totuus toinen. Pistekirjoituksen nykyistä asemaa ei ole saavutettu ilman näkövammaisten 1967 aloittaneen opiskelijaliikkeen sekä lukuisten näkövammaisjärjestöjen tekemää pitkäjänteistä työskentelyä. Sen seurauksena pistekirjoituksen asema sekä pistekirjoitusapuvälineiden saatavuus ovat sillä tasolla jolla ne tänä päivänä suomessa tunnetaan.
Tässä artikkelissa minulla on kuitenkin kunnia antaa puheenvuoro Teuvo Ruposelle. Kajastus-blogin lukijat muistanevat Teuvon hänen perinpohjaisista näkövammaishistoriaa käsittelevistä artikkeleistaan. Hän on myös kirjoittanut kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa: 2014 ilmestyneen ”Tietoa ja tasavertaisuutta tavoittelemassa : näkövammaisten oppi- ja korkeakouluopiskelun ensimmäiset vuosikymmenet” sekä 2019 julkaistun teoksen ”Neljä vuosikymmentä partiota Helsingin sokeainkoulussa”. Molemmat kirjat ovat lainattavissa Celia-kirjastosta.
Teuvo on käyttänyt aktiivisesti pistekirjoitusta yli 70 vuotta. Aluksi opiskelijana, liki 40 vuotta työelämässä Näkövammaisten liitossa sekä nykyisin eläkkeellä. Teuvo on ollut keskeinen vaikuttaja näkövammaisten opiskelijaliikkeessä, jossa hän on ollut mahdollistamassa pistekirjoituksen käyttäjien elämässä vielä tänä päivänä näkyviä parannuksia. Lisäksi hän on näkövammaisten liitossa apuvälinekehitystä ja yhteiskunnallista keskustelua pitkään seuranneena sekä suomalaiseen näkövammaishistoriaan syvällisesti perehtyneenä henkilönä oikea ihminen kertomaan meille suomalaisen pistekirjoitushistorian virstanpylväistä niin yhteiskunnallisen tilanteen kuin apuvälinekehityksenkin näkökulmista.
Sokeainkoulujen perustaminen ja pistekirjoituksen pioneerit
”Vuonna 1865 perustettiin Helsinkiin Suomen ensimmäinen sokeainkoulu, joka oli ruotsinkielinen. Ensimmäinen suomenkielinen sokeainkoulu perustettiin kuopioon 1871.
Ennen 1890-lukua Suomen sokeainkouluissa käytettiin Moon-kirjoitusta, jonka pistekirjoitus myöhemmin syrjäytti. Moon-kirjoituksella kirjoitettuja kirjoja on esillä Näkövammaismuseossa
Teollisuus – ja valtiopäivämies, heikkonäköinen Viktor Julius Von Fricht opiskeli muutaman vuoden Helsingin sokeainkoulussa 1870-luvun alussa ja oppi siellä pistekirjoituksen. Tämän taitonsa turvin hän jäljensi myös materiaalia pistekirjoitukselle. Kaikissa häntä käsittelevissä lähdemateriaaleissa mainitaan, että hän pystyi näkökykynsä ansiosta jäljentämään kirjoja. Olen siinä käsityksessä, että tämä on tapahtunut ainakin osittain pistekirjoituksella. En ole löytänyt varmaa tietoa siitä, käyttikö Von Vricht pistekirjoitusta. Oletan kuitenkin näin olleen, sillä pistekirjoitusta käytettiin jo muissa pohjoismaissa 1860-luvulta lähtien. Varmaa tietoa on se, että 1880-luvulta lähtien pistekirjoitusta alettiin käyttää Helsingin sokeainkoulussa. Tuolloin ruotsalainen Anna Vikström lähetti sinne ensimmäiset Ruotsissa painetut pisteoppikirjat.
1890-luvulla pistekirjoituksen käyttö vakiintui, kun Helsingin sokeainkoulu sai käyttöönsä opettaja Ina Hoffrenin pistekirjoitukselle jäljentämiä suomalaisia oppikirjoja. Hoffren oli itse opiskellut Helsingin sokeainkoulussa vuosina 1878 – 1887. Kun hän tuli sinne apuopettajaksi heti koulusta päästyään, vaivasi häntä oppimateriaalin puute. Tilanteeseen saatiin parannus, kun Anna Vikström toimitti vuonna 1890 ruotsista Hoffrenille painokoneen sekä tarvittavat välineet, joiden turvin hän saattoi aloittaa systemaattisen kirjojen jäljentämistyön Helsingissä. Ensimmäiset Hoffrenin jäljentämät teokset olivat oppikirjoja sekä hengellistä kirjallisuutta, joita hän jakoi eteenpäin opiskelijoille.
Tuohon aikaan suomenkielisiä oppikirjoja oli vain muutamia. Ruotsinkieliset oppikirjat tulivat suoraan ruotsista.
Vuonna 1890 perustettiin myös nykyisen näkövammaisten kirjastotoiminnan käynnistänyt yhdistys Böcker åt de Blinda eli Kirjoja sokeille. Yhdistyksessä jäljentäjinä toimivat ’herrasväen rouvat’, eli tuolloiseen ylempään keskiluokkaan kuuluvien miehien kotirouvina toimivat puolisot, jotka sitoutuivat vapaaehtoistyönä jäljentämään tietyn sivumäärän pistekirjoitusta. Nämä pistesivut sidottiin kirjoiksi. Ne muodostivat myöhemmän Näkövammaisten kirjaston pistekirjakokoelman kivijalan. Kyseiset teokset jäljennettiin käsityönä. Siksi niitä oli kirjaston kokoelmissa ainoastaan yksi kappale kutakin kirjaa. Kirjojen monistaminen helpottui oleellisesti vasta paljon myöhemmin 1960-luvulla, jolloin muovityhjiökoneiden tultua markkinoille voitiin käsin jäljennetyistä pistesivuista tuottaa muovikopioita.”
Kirjapainotoiminta mahdollisti pistelehdet ja kirjojen teollisen monistamisen
”Kirjojen teollinen painaminen oli mahdollista kuitenkin jo 1890-luvulta alkaen, jolloin ensimmäiset pistekirjoituksen painamiseen soveltuvat painokoneet saatiin meille ruotsista. Kyseiset laitteet toimivat siten, että pistekirjoitus kirjoitettiin käsin muottina toimivalle peltilevylle. Kirjoittaminen tapahtui samantyyppisellä näppäimistöllä, jollainen on nykyisissäkin pistekirjoituskoneissa. Kirjoitusvirheet korjattiin käyttämällä erityistä puikkoa, joka laitettiin virheellisen kirjaimen päälle ja naputettiin sen avulla pois.
Peltilevymatriisilta pisteet siirrettiin kevyesti kostutetulle paperille painokoneen telojen välissä. Näin syntyneet pisteet olivat erittäin laadukkaita.
Mikäli jäljennetyn kirjan teksti kirjoitettiin peltilevylle, saattoi sitä monistaa useita kappaleita samasta matriisista. Näin painetuista kirjoista ensimmäiset olivat molemmat Ina Hoffrenin jäljentämiä: vuonna 1896 ilmestynyt raamatuntekstejä sisältävä Psalttari sekä vuotta aikaisemin ilmestynyt ensimmäinen kaunokirjallinen teos, Vänrikki Stoolin tarinoita. Hän jäljensi kirjoja ainoastaan Helsingin sokeainkoulun tarpeisiin.
Kuopiossa oli toiminnassa hetken aikaa peräti kaksi kirjapainoa. Vuonna 1895 Sokeain ystävien kuopiolainen haaraosasto hankki sinne oman kirjapainon. Lisäksi vuonna 1904 Kuopion sokeainkoulu hankki oman kirjapainonsa. Molemmat kuitenkin lopettivat toimintansa tuntemattomasta syystä vuonna 1908. Helsingin sokeainkouluun hankittiin vuonna 1912 oma kirjapaino. Tämä mahdollisti Sokeain Airut-lehden painamisen. Vuonna 1930 toiminta tehostui, kun suomeen saatiin ensimmäinen sähköistetty painokone.
Muistan kun 1960-luvun alussa vierailin Eläintarhantiellä, jossa kirjapaino tuolloin toimi ammattikoulun ja kirjaston yhteydessä. Meteli oli melkoinen, kun jäljentäjät kirjoittivat tekstiä peltilevymatriiseille sanelusta.
Vaikka teknologia kirjojen monistamiseen oli olemassa, oli pistepainokoneiden määrä suomessa kuitenkin vähäinen ja niiden resurssit olivat pitkälti sidotut useita kertoja kuukaudessa ilmestyvien pistekirjoituksella painettujen lehtien tuottamiseen. TÄstä syystä käsin jäljentäminen säilyi kirjojen kohdalla keskeisenä työtapana hyvin pitkään. Koska näitä kirjoja ei oltu kirjoitettu peltilevymatriiseille vaan suoraan käsin paperille, olivat kaikki tuolloisen Sokeain kirjaston kokoelmissa olevat kirjat käytännössä uniikkikappaleita. Tilanne muuttui vasta muovikopioiden myötä 60-luvulla. Pistekirjoituksen maailmanlaajuinen asema parani puolestaan 1954, jolloin Unesco vahvisti sen aseman näkövammaisten käyttämänä virallisena kirjoitusjärjestelmänä.”
Niukkuutta ja vanhentuneita oppikirjoja
”Omana kouluaikanani käytössä olivat jo pisteoppikirjat kaikkiin aineisiin. Jotkut kirjoista olivat kuitenkin pahasti vanhentuneita. Muistan esimerkiksi käyttämäni kolmannen luokan maantiedon kirjan vuodelta 1954, jossa kaikki Baltian maat kuvattiin itsenäisinä. Kirja oli painettu ilmeisesti joskus 20-luvulla. Käytössämme oli sekaisin vanhaa ja uutta oppimateriaalia. Neljännelle luokalle saimme uudet pistekirjat maantiedosta, matematiikasta ja äidinkielestä. Kirjoja ei kuitenkaan riittänyt jokaiselle oppilaalle henkilökohtaiseen käyttöön. Yleensä kutakin oppikirjaa oli yksi kappale poikien ja yksi tyttöjen puolella.”
Sokeainkoulussa kaikki soittajat opettelivat nuotit
”Aloin ottaa sokeainkouluaikanani soittotunteja neljännellä ja viidennellä luokalla. Aluksi piano ja myöhemmin urkutunteja. Sokeainkoulussa oli itsestäänselvää, että kaikki soittotunneilla käyvät oppilaat opettelivat myös pistenuotit, joten itsekin ne opin. Minulla on edelleen Helsingin Sokeainkoulun opettajan Laina Niemisen vuonna 1949 jäljentämä silloinen koraalikirja, jonka nuotteja olen tutkinut edelleenkin. Laina Nieminen teki valtavan työn, kun hän sanelijan avulla jäljensi Koraalikirjan nuotit peltilevymatriisille merkki merkiltä.”
Matemaattiset merkit tuottivat harmaita hiuksia ennen järjestelmän standardointia
”Yksi pistekirjoituksen kehityksen alalaji on ollut matemaattiset merkit. Omana opiskeluaikanani ne eivät olleet vielä standardoituneet. Muistan, että geometrian ja algebran kirjojen tehtävien kanssa oli välillä vaikeaa. Tilanne helpottui myöhemmin, kun omien opiskeluitteni jo päätyttyä matematiikassa käytettävät merkit päätettiin suomessa standardoida. Valittavina olivat kilpailijoina englantilainen ja saksalainen merkkijärjestelmä, joista päädyttiin englantilaiseen vaihtoehtoon.”
Ääni – ja pistekirjan rinnakkaiseloa
”Kun äänikirjat tulivat suomeen 1950-luvun puolivälissä, vakiintui niiden asema nopeasti. Esimerkiksi Tampereen yhdistyksellä oli oma äänikirjakokoelma, joka koostui vapaaehtoisten lukijoiden lukemista kirjoista. Jo tuolloin käytiin keskustelua siitä, tuleeko äänikirja tekemään pistekirjoituksen tarpeettomaksi. Sitä en muista, kuinka laajaa tämä keskustelu oli. Varsin nopeasti ymmärrettiin, että äänikirja on nopein ja käytännöllisin tapa saada kirjallisuutta käyttöön. Samalla kuitenkin ymmärrettiin, että pistekirjoituksella on edelleen oma, tärkeä roolinsa.
Äänikirjojen lainauskiellolla vaalittiin sokeainkoululaisten pistelukutaitoa
”Valmistuin itse Helsingin sokeainkoulusta 1962. Kuvaavaa on, ettemme saaneet kouluaikana lainata lainkaan äänikirjoja. Tällä haluttiin varmistaa riittävän pistelukutaidon kehittyminen. Muistan, miten koulun kevätjuhlan oltua tiistai-iltana, menin heti seuraavana päivänä kirjastoon lainaamaan äänikirjan.”
Taistelu lyhennekirjoitusjärjestelmästä ei johtanut suomalaisen standardin syntymiseen
”Pistekirjoituksen historiaan kuulu olennaisesti myös lyhennekirjoitusjärjestelmästä käyty taistelu. Lyhennekirjoituksen ideana on korvata sanoja kirjainlyhenteillä, jolloin merkkimäärän pudotessa yhdelle pistesivulle mahtuu enemmän tekstiä. Suomalaisillekin näkövammaisille opetettiin aktiivisesti eri maiden lyhennyskirjoituksia, jotta he voisivat lukea niitä käyttäviä kansainvälisiä julkaisuja. Suomeen yritettiin rakentaa lyhennekirjoitusjärjestelmää 1960-luvulla Englannin, ruotsin, tanskan ja norjan esimerkkejä noudattaen. Esimerkiksi Näkövammaisten Airut lähti 60-luvulla kokeiluun, jossa kussakin numerossa yritettiin juurruttaa käyttöön jokin uusi kirjainlyhenne. Muistan etenkin Aatu Moilasen olleen hyvin aktiivinen suomalaisen lyhennyskirjoitusjärjestelmän luojana. Suomalaiset näkövammaiset eivät koskaan ottaneet suomalaista järjestelmää omakseen ja se kuivui kokoon. Lopullisesti asia unohdettiin digitalisoitumisen myötä, kun tilakysymys ei ollut enää ongelma.”
Koneella kirjoittamisen makuun vasta kuudennella luokalla
”Pistekirjoituskoneita oli sokeainkouluissa jo ennen sotia, mutta yksityishenkilöillä niitä ei vielä juurikaan ollut. Vaikka muistan koneita olleen Helsingin Sokeainkoulussa jo 1950-luvulla, saivat oppilaat oman koneen käyttöönsä vasta kuudennella luokalla. TÄtä ennen kirjoitettiin pelkästään taululla ja pistimellä. Koneet olivat kuitenkin koulun omaisuutta, eikä niitä saanut koulun päätyttyä mukaansa.
Vaikka pistekirjoituskoneet eivät siis vielä olleet kaikkien yleisesti saatavilla, pistekirjoitustaulu ja pistin olivat kuitenkin kaikkien käytössä. Koska taulun ja pistimen käyttöä oli sokeainkouluissa harjoiteltu, olivat ihmiset myös nopeita kirjoittajia. Muistan edelleen millainen rapina kuului, kun koulussa 7 opiskelijaa kirjoittivat yhtäaikaisesti ainekirjoitusta. Taito on minullakin edelleen verissä, vaikka en olekaan kirjoittanut pistimellä vuoteen.”
Pistekirjoituskoneen saaminen kaikkien näkövammaisten käyttöön vaati lakimuutoksen
”Itse sain koulun jälkeen käyttööni kirjaston koneen, sillä jäljensin sinne muutamia kirjoja. 1960-luvun puolivälissä ostin oman pistekirjoituskoneen. Niitä oli silloin mahdollista ostaa silloisesta apuvälinemyymälästä. Yhteiskunnan kustantamina niitä saattoi saada vasta vuodesta 1972 alkaen,. TÄllöin voimaan tullut Invalidihuoltolain muutos mahdollisti apuvälineiden luovuttamisen invalidihuoltona. Aloitin itse kyseisenä vuotena työurani silloisessa Sokeain keskusliitossa, joten pystyin hankkimaan itselleni Perkins-pistekirjoituskoneen yhteiskunnan kustantamana. Sama kone kävi juuri äskettäin huollossa ja on minulla jatkuvassa käytössä edelleen.
Alkuun koneen myöntöperusteet olivat tiukat. Piti olla joko työ tai opiskelu, jossa kone oli välttämätön. Myöhemmin käytäntö lieveni siten, että koneen saivat automaattisesti kaikki pistekirjoitusta käyttävät. Olin itse mukana vuonna 1974, kun kyseisen lakiuudistuksen mahdollistamana rakennettiin apuvälinelainaamo. Siellä pistekirjoituskoneet olivat yhtenä apuvälineryhmänä.”
Konekirjoitustaito mahdollisti sujuvan opiskelun sekä yhteydenpidon näkeviin
”Sokeainkoulun kolmella viimeisellä luokalla meille opetettiin konekirjoitusta. Opettelimme siis kymmensormijärjestelmän. Pidän tätä miltei yhtä tärkeänä taitona kuin pistekirjoituksen osaamista, sillä se pitkälti mahdollisti yhteydenpidon näkevien kanssa. Myöhemmin täsmälleen sama taito on mahdollistanut tietokoneella kirjoittamisen. Sokeainkoulun jälkeen suoritin yksityisesti oppikoulun. Kun kävin tenttimässä, kirjoitin kirjalliset osuudet suoraan näkevien kirjoituskoneella. Samoin toimin myöhemmin ylioppilaskirjoituksissa.
Kielten kokeissa kirjoitin pistekirjoituksella aluksi jonkinlaisen konseptin, mutta reaalikokeissa kirjoitin vastaukset suoraan näkevien kirjoituskoneella. Samoin toimin myöhemmin yliopistossa. Näkevien kirjoitus ja pistekirjoitus kytkeytyivät tiiviisti yhteen.
Näkevien kirjoituskoneella kirjoittaminen vaati tiukkaa keskittymistä, koska keinoa lukea itse kirjoittamaansa tekstiä ei ollut. Olen jälkikäteen miettinyt, että ihmeen hyvin siitä kuitenkin selvisin. Muistan yhden tilanteen, jossa olin tekemässä laajaa poliittisen historian Cum laude-tenttiä. Ajatus katkesi kesken lauseen. Ainut tapa korjaamiseen oli lyödä muutama x-kirjain ja aloittaa sitten lause alusta.
Näkevät joutuivat myöhemmin sokeiden saappaisiin, kun Helsingin yliopistoon saatiin vuonna 1972 käyttöön IBM:n valmistama sähkökirjoituskone. Laitteessa oli tavallisen kirjoituskoneen näppäimet, mutta se kirjoitti pistekirjoitusta. Laite oli opettajien käytössä heidän valmistaessaan koetehtäviä näkövammaisille opiskelijoille. Sen käyttö vaati kuitenkin suurta tarkkuutta, sillä pistekirjoitusta osaamattomat opettajat eivät kyenneet oikolukemaan sillä kirjoittamaansa tekstiä.”
Muovityhjiökoneiden käyttöönotto paransi merkittävästi pistemateriaalien saatavuutta
”Kun muovityhjiökoneet saatiin 1960-luvun puolivälissä käyttöön, oli kyseessä suuri mullistus. Tällöin tuli mahdolliseksi muun muassa oppikirjojen kopiointi opiskelijoiden yksilöllisten tarpeiden mukaan. Menetelmä toimi siten, että matriisina toimiva paperille kirjoitettu pistekirjoitussivu asetettiin muovityhjiökoneeseen matriisin yläpuolelle. TÄmän jälkeen muovi kuumennettiin siten, että materiaalista tuli muovautuvaa, mutta se ei sulanut. Matriisin alle tehtiin alipaineella tyhjiö, jolloin pehmennyt muovilevy painautui pistekirjoitussivua vasten ja pisteet siirtyivät pehmenneeseen muoviin.
Minulla on omakohtaisia muistoja muoville kirjoitettujen pistesivujen lukemisesta. Muovin ja sormien ihon väliin muodostui helposti kitkaa, jolloin lukemisesta syntyi kitisevä ääni. Olen kuullut joidenkin käyttäneen perunajauhoja ilmiön poistamiseksi. Itse en näin tehnyt, koska perunajauho olisi sotkenut kaikki paikat.”
Versa Braille – 80-luvun suurin mullistus
”70-luvun puolivälissä alettiin maailmalta saada tietoja nauhureista, joiden kaseteille olisi mahdollista tallentaa pistekirjoitusta digitaalisessa muodossa. Konkreettinen laite joka suomeen saatiin oli Versa Braille-kasettikone. Se oli mielenkiintoista aikaa kun taisteltiin siitä, että saisimme edes koekäyttöön näitä laitteita. Lopulta Kansaneläkelaitos lähti tähän kokeiluun mukaan. Minulla oli ilo olla ensimmäinen suomalainen, joka sai tällaisen laitteen käyttöönsä toukokuussa 1981.
Versa braillen tulo oli iso juttu. Laite oli ulkoisesti kasettinauhuri, johon oli liitetty kahdenkymmenen merkin pistenäyttö sekä normaaliasettelulla toimiva pistekirjoituskoneen näppäimistö, jolla tekstiä kirjoitettiin. Teksti tallentui digitaalisessa muodossa tavalliselle C-kasetille, jolta sitä saattoi myös lukea. Hieman myöhemmin tuli mahdolliseksi liittää laite näkevien sähkökirjoituskoneeseen. Sen avulla oli mahdollista tulostaa paperille Versa Braillella kirjoitettu teksti. Laitteet olivat nykystandardein todella hitaita, mutta silloin tuntui että olimme ottaneet ison askelen eteenpäin. Versa Braille kehittyi vielä siten, että joidenkin vuosien päästä tuli saataville niin sanottu levyversio. Siinä tieto tallennettiin nykyistä CD-levyä muistuttavalle levylle.
Versa Braillea voi mielestäni pitää 80-luvun suurimpana yksittäisenä mullistuksena pistekirjoituksen saralla.”
Teknologian kehittyminen herätti keskustelua pistekirjoituksen asemasta
”Teknologian kehittymisen myötä heräsi keskustelua myös pistekirjoituksen asemasta. Vetoa oli yhtäältä siihen suuntaan, että pistekirjoituksesta on Versa Braillen ja myöhemmin pistenäyttöjen myötä tullut entistäkin tärkeämpi asia. Perustuihan näiden laitteiden käyttö täysin pistekirjoituksen osaamiselle. Yhtäältä oli myös ajattelua, että mitäpä pistekirjoitusta opiskelemaan, kun kaiken voi kuunnella synteettisenä puheena.”
Virstanpylväät pähkinänkuoressa
”50-luvun suurimpana mullistuksena voi pitää äänikirjan tuloa. 1960-luvulla tulivat aiemmin mainittujen muovityhjiökoneiden lisäksi myös C-kasetit. Ostin oman ensimmäisen C-kasettinauhurini vuonna 1967. 1970-luvulla apuvälineiden saatavuus parani ja monipuolistui. 1980-luvun mullistus oli aiemmin mainittu Versa Braille. 1990-luku oli henkilökohtaisten PC-tietokoneiden aikaa.”
Vain harva selvisi opiskelusta pistekirjoitustaidottomana ennen digitalisaatiota
Kuvat otettiin joitakin apuväline-seinätauluja varten 1990-luvun alkuvuosina. Kuva: matti Vuohelainen
”Ennen digitalisaatiota pistekirjoituksen osaaminen oli miltei välttämätöntä, mikäli halusi opiskella korkeakoulussa. Ei ollut muuta tapaa lukea eikä tuottaa tekstiä siten, että pystyi itse näkemään kirjoittamansa kirjaimet. Noilta ajoilta muistan ainoastaan Ari Suutarlan, joka selvisi yliopisto-opinnoistaan osaamatta pistekirjoitusta lainkaan. Hänkin joutui opintojensa jälkeen pistekirjoituksen opettelemaan, koska sai työssään pisteillä kirjoitettuja kirjeitä, joiden lukeminen oli hänelle välttämätöntä.”
Ylioppilaskokeiden tehtävien saaminen pistekirjoitukselle – Näkövammaisten opiskelijaliikkeen suurimpia saavutuksia
”Kun kirjoitin ylioppilaaksi, koetehtäviä ei ollut saatavana valmiiksi pistekirjoituksella vaan jouduin jäljentämään ne itse. Prosessi meni niin, että koe alkoi aamulla kello 9. Olin erillisessä huoneessa, jossa opettaja valvoi koetilannetta. Aluksi kirjoitin tehtävät pistekirjoituskoneella opettajan sanelusta. Vasta tämän jälkeen saattoi alkaa itse kokeen tekeminen.
Kirjassani ’Tietoa ja tasavertaisuutta tavoittelemassa : näkövammaisten oppi- ja korkeakouluopiskelun ensimmäiset vuosikymmenet’ on laajasti kuvattu niitä vaikeuksia, joita ihmiset kohtasivat joutuessaan suorittamaan jäljennöstyön itse. Esimerkiksi Raimo Tanskasen ja Arvo Karvisen suorittaessa omaa ylioppilaskoettaan, saivat he apua vapaaehtoisilta jäljentäjiltä. Raimon jäljentäjä hoiti työnsä hyvin, mutta Arvon kokeeseen jäi virheitä. Sivuja jouduttiin ennen kokeen tekemisen aloittamista korjailemaan leikkaamalla ja liimaamalla papereita. Samoin Outi Jyrhämä on kertonut, miten jäljennystyö vei häneltä kaksi tuntia. Tilanne toi kohtuutonta lisästressiä jo ennestään paineiseen koetilanteeseen.
Näkövammaisten 1967 aloittaneen opiskelijaliikkeen keskeinen tavoite oli saada tenttien sekä ylioppilaskirjoitusten kysymykset valmiiksi pistekirjoitukselle. Näin opiskelijoiden ei itse tarvitsisi niitä enää jäljentää. Asiasta käytiin pitkällinen vääntö Ylioppilastutkintolautakunnan kanssa. Asia torjuttiin Ylioppilastutkintolautakunnan puheenjohtajan toimesta joulukuussa 1969. Peruste oli, että tieto koekysymyksistä leviäisi eteenpäin jäljentämisen yhteydessä. Ei ymmärretty, että jäljentäjiä koskee samanlainen vaitiolovelvollisuus kuin kaikkia muitakin koemateriaalien kanssa työskenteleviä. Pidimme myöhemmin neuvottelun, jossa oli mukana silloisen ylioppilaskuntien liiton sosiaalisihteeri Tarja Halonen. Hän piti erittäin voimakkaasti asiassa näkövammaisten puolta ja hermostui neuvotteluissa kehnoja vasta-argumentteja esittäneelle Ylioppilastutkintolautakunnan pääsihteerille. Lopulta opetusministeriö viestitti Ylioppilastutkintolautakunnalle, että asia on yksinkertaisesti saatava järjestykseen. TÄtä seurasivat vielä muutaman kuukauden kestävät selvittelyt. Niiden päätteeksi minut nimitettiin Ylioppilastutkintolautakunnan apujäseneksi ja aloin vastata jäljennöstyön käytännön toteutuksesta, kun se 1970-luvun alussa päästiin viimein aloittamaan. Ensimmäinen koekysymykset pisteillä valmiiksi saanut kokelas oli ylioppilaaksi vuonna 1973 kirjoittanut Annikki Peltonen.
Huolehdin tehtävien jäljentämisestä pistekirjoitukselle noin viidentoista vuoden ajan. Käytännössä työ sujui siten, että matkustin Perkins-pistekirjoituskoneen kanssa Ylioppilastutkintolautakunnan pääsihteerin luokse. Hän saneli minulle tehtävät ja minä kirjoitin. 70-luvulla pistekirjoitusta käyttäviä kokelaita saattoi olla useita samana vuonna. Tällöin tehtävät monistettiin heille muovityhjiökoneella.”
Pistekirjoituksen keskeinen rooli elämässä
”Pistekirjoituksen merkitys oman opiskelu ja työurani alusta lähtien on ollut hyvin keskeinen ja on sitä tänä päivänäkin. Työelämässä 70-luku meni täysin pistekirjoituksen varassa. Tuolloin tuotin tekstiä sekä pistekirjoituskoneen että näkevien kirjoituskoneen avulla. Sihteeri kirjoitti tärkeät paperit puhtaaksi ja huolehti asettelut kuntoon. 80-luvulla sain apuvälineeksi aiemmin mainitun Versa Braillen.
Ensimmäisen tietokoneeni sain syksyllä 1991. Pian tämän jälkeen sain myös Alva Delphi-merkkisen ensimmäisen pistenäyttöni. Oli mahtavaa, kun pystyin tekemään kaikki korjaukset suoraan pistekirjoituksella. Tästä huolimatta perinteisen Perkins-Braillen asema on ollut läpi vuosikymmenten vankkumaton. Käytän pistekirjoituskonetta edelleen päivittäin. Kirjoitan sillä esimerkiksi kauppalistat ja merkitsen vaatehenkariin, mikä paita sopii yhteen minkäkin vaatteen kanssa.”
Pistekirjoituksen keskeinen asema ei voi horjua – sen osaamattomuus johtaisi lukutaidottomuuteen
”Uskon, että pistekirjoituksella on tulevaisuutta. Pidän tärkeänä, että pistekirjoituksen opiskelumahdollisuudet turvataan. Tämä rooli sopii hyvin alueyhdistyksille ja HUN (Helsingin ja uudenmaan näkövammaiset) onkin tehnyt tähän liittyen tärkeää työtä. Pistekirjoituksella ei tarvitse lukea lehtiä tai romaaneja. Aivan tavallinen päivittäiskäyttö vaikkapa maustepurkeissa ja aiemmin mainituissa vaatehenkareissa riittää. Jos pistekirjoitus katoaisi, pistenäytöistä tai muista Braillea hyödyntävistä teknisistä apuvälineistä ei olisi enää mitään hyötyä. Mielestäni pistekirjoitus merkitsee lukutaitoa. Kuka haluaisi olla lukutaidoton?”
