Uuden elokuvan historia avautuu Ylen 100 toivetta -sarjassa
Jarkko Lauri
17.10.2026
Kummeli Stories (1995)
Arvosana: 3/5
Joki (The River, 2001)
Arvosana: 5/5
Yle juhlii satavuotista taivaltaan ja on sen vuoksi hemmotellut katsojia 100 toivetta -elokuvasarjalla. Siinä esitetään 100 yleisön eniten toivomaa elokuvaa.
Tusinaan sarjan elokuvista on tehty uunituore kuvailutulkkaus. Tämä on isompi merkkitapaus näkövammaisille kuin mitä pelkkä leffojen lukumäärä antaisi ymmärtää. Ei enempää eikä vähempää: kuvailutulkkaus avaa uuden portin moderniin suomalaiseen elokuvaan. Ajanjakso välillä 1960–2010 on ollut lähes kokonaan pimennossa kuvailutulkkauksen puuttumisen takia. Vasta viime vuosina Yle on tehnyt joitakin kuvailutulkkauksia Suomi-filmeihin ja Aki Kaurismäen elokuviin ja nyt kokonaiskuva täydentyy merkittävästi.
Saataville tulee hyvinkin erilaisia elokuvia. Etenkin vanhempia ihmisiä ilahduttavat varmasti Väinö Linna -filmatisointien kuvailutulkkaus ja lapsiperheitä Poika ja Ilves -elokuvan (1998) tulke.
Samaten ilon aihe on kahden hyvin erilaisen episodielokuvan, Kummeli Stories (1995) ja Joki (The River, 2001), kuvailutulkkaus. Episodielokuva tarkoittaa elokuvaa, jossa on useampia tarinoita peräkkäin kuin novelleja novellikokoelmassa. Tarinalinjat saattavat myös kohdata eri kohtauksissa. Genren kantaisänä pidetään Edmund Gouldingin elokuvaa Grand Hotel (1932), jossa yhdistävä tekijä oli hotelli tapahtumapaikkana.
Suomen Monty Python
Vuonna 1991 alkanut Kummeli-sketsisarja on erottamaton osa 1990-lukua, suorastaan sen epookkia. Muistan hyvin eräänkin tuon ajan kansantanssiretken Saksaan. Linja-autossa oli useampi samanikäinen koululainen, joka yritti imitoida sarjan hahmoja. Omaan huumorintajuuni sarja ei uponnut, joten menestyksen vanavedessä tehdyt elokuvat jäivät aikanaan katsomatta.
Televisiosta tuttu meno jatkuu valkokankaalla varsin mallikkaasti. Kehyskertomuksessa Suomi julistaa sodan Luxemburgille. Syy on painavampi kuin Donald Trumpilla Iranin-sodassa.
Elokuva rakentuu episodimaisista tarinoista, joita Kummelin hahmoilla on aikaa kertoa juoksuhaudassa tai joihin syntyy milloin mikin ihmeellinen aasinsilta.
Vaikka Kummeli ei olisi koskaan napannutkaan, on elokuva osa suomalaisen huumorin kulttuurihistoriaa. Onhan Kummeli meidän oma Monty Python.
Matti Grönbergin ohjaamassa elokuvassa on positiivista ajan patinaa. Se todistaa omaperäisen sketsiryhmän luovasta hulluudesta. Huonotkin ideat viedään loppuun asti suomalaisella sisulla. Ei voi kuin ihmetellä, miten tällaista on joskus tehty.
Elokuvasta voi löytää myös viittauksia elokuvan, kirjallisuuden ja huumorin klassikoihin. Isoin elokuvan tarjoama yllätys onkin, että se on yllättävän monitasoinen ja sivistynyt tapaus. Vaikka elokuva ei ääneen naurattaisikaan, on sen maailma jo itsessään huolella laadittu ja kiehtova.
Ja kyllähän siellä tietysti välillä lauletaankin eri tyylirekistereissä.
Voisi kuvitella, että episodeista löytyy jokaiselle oma inhokki tai suosikki. Itse pidin joitain episodeja, kuten rallijaksoa ja juopon jääkiekkovalmentajan kohellusta, kovasti pitkitettynä mutta varmasti se naurattaa juuri ralli- ja jääkiekko-äijähuumorin ystäviä. Omia suosikkeja olivat kouluun sijoittuva kiusaamissketsi ja lopun kauhuhotelliparodia. Näissä sketseissä on sekä suuren tyylin liioittelua että paljon makaabereja yksityiskohtia, mitä olisi toivonut muihinkin episodeihin lisää.
Kuvailutulkki Anu Aaltonen koki, että Kummelin tunnelmaa ja huumoria tukisi hänen luentaansa paremmin rempsakka miesääni, joten elokuvan tulkkeen lukee näyttelijä Jarkko Pajunen.
Elokuvaan sopivan lukijan valinta ja lukijan äänenkäytön tapa on keskeinen osa laadukkaan kuvailutulkkauksen tekoa. Vaikka lukija ei saa näytellä, on hänen huomioitava kuitenkin hienovaraisesti elokuvan tyylilaji ja dramaturgia. Jos luenta on täysin neutraalia tai jos luenta tehdään ilman, että samalla katsottaisiin elokuvaa, alkaa luenta kuulostaa koneääneltä, vaikka lukijana olisi näyttelijä. Kontekstin huomioiminen on erityisen tärkeää väkevissä genre-elokuvissa, kuten kreisikomediassa ja kauhussa. Jos Kummeli Stories on positiivinen esimerkki kontekstin huomioivasta luennasta, on Hanna Bergholmin Pahanhautojaan (The Hatching, 2022) tehty luenta huono esimerkki. Viiden tähden elokuvan kauhun ja jännityksen kehitys kärsii konemaisesta luennasta, jolla ei tunnu olevan kontekstia.
Täydellinen elokuva
Jos aikalaiskriitikot lyttäsivät Kummeli Storiesin, niin toisin kävi Jarmo Lampelan Joki-elokuvalle (2001), joka sai viisi Jussia ja oli Suomen virallinen ehdokas Oscar-kilpailuun.
Elokuvassa seurataan kuutta eri tarinalinjaa, joissa Äänekosken asukkaat elävät elämäänsä. Tarinoita yhdistää enemmän tai vähemmän kehyskertomus, jossa kaksi poikaa näkee nuoren äidin, Annin, kävelevän jokeen. Tarina katkaistaan, mistä syntyy loppuun asti kestävä cliffhanger-jännitys: pelastuuko äiti lapsineen vai ei? Katsojan tehtäväksi jää miettiä, mitkä syyt ovat johtaneet ratkaisuun, kun äiti lapsineen tai häneen liittyvät henkilöt vilahtelevat eri episodeissa eri näkökulmista.
Cliffhanger luo elokuvaan jatkuvan, surumielisen tunnelman. Paljolti loppuratkaisun varaan jää, onko elokuva synkän kohtalokas vaiko vain melankolinen.
Voimakkaan elämänmakuinen elokuva on joka tapauksessa, sillä kaikkien tarinoiden hahmot elävät tietyllä tavalla kohtalonsa hetkeä, vaikka se on osa heidän arkeaan. Toinen rakastuu, toinen pettyy ja toinen saa luopua tai uskaltaa.
Kuvallinen kerronta on hienovaraisella tavalla paljonpuhuvaa. Vanhan rouvan meikkaustoimien ajoitus kertoo sekä luokka-asemasta että hädästä. Tehdastyöläisen keskeneräinen omakotitalo voi kertoa parisuhteen tilasta ja tästä talosta mieheen luotu katse voi viestiä, että toivoa vielä on.
Dramaattisin episodi lienee loppupuolen tarina, jossa seurataan vanhan apteekkarin kuolemaa. Huumoriltaan hurtein episodi taas on pizzeriaepisodi, jossa Lissu on löytänyt elämänsä panon ja päättää saattaa myös työpaikkansa toisen tarjoilijan ja kokin yhteen.
Elokuvan castingille tekisi vääryyttä, jos siitä nostaisi esiin yksittäisiä näyttelijöitä. Suomalaisen Jussi-instituution ongelmana on, että se ei palkitse ensembleä eli koko näyttelijäkaartia, minkä Joen ensemble olisi ansainnut.
Joen musiikista vastasi säveltäjä ja saksofonisti Petri Nieminen (s. 1965). Se tuo mieleen Ennio Morriconen 1960–70-lukujen aleatorisen, tunnelmaltaan vieraannuttavan elokuvamusiikin, jossa rakenteellinen toisto ja barokin basso continuo kohtaa kummallisesti jazz-improvisaation ja vapaan hengen. Ehkäpä musiikki heijastelee elokuvan rakenteen kuvaamaa elämän paradoksia. Improvisoimme vain sen puitteissa, mikä kerta toisensa jälkeen palaa. Tai lohdullisemmin: vapaus ei ole toiston vastakohta vaan sen sisällä asuva armo.
Kun elokuvassa on näinkin hurja cliffhanger, on sattuvaa, että tekijätiimi on saanut loppuratkaisua tehdessä neronleimauksen. Näkökulma vaihtuu yhtäkkiä Annin päänsisään ja vaikutelma on yksi Suomen elokuvahistorian huikeimpia.
Joki edustaa kansainvälisesti uuden episodielokuvan aaltoa, joka alkoi Robert Altmanin Short Cuts -elokuvasta (1993). Kuuluisia uuden aallon edustajia ovat Pulp Fiction (1994), Magnolia (1999) ja Traffic (2000). Uuden aallon episodielokuvaa on nimitetty myös verkosto- tai hyperlinkkielokuvaksi, koska usein ei-lineaarisesti kerrottujen tarinalinjojen välillä on yhteyksiä, kuin verkon lankoja tai hyperlinkkejä, joita katsoja joutuu kutomaan ja kokeilemaan.
Sanomattakin on selvää, että uuden episodielokuvan kerronta ei avautuisi lainkaan ilman herkkävireistä kuvailutulkkausta.
Jos elokuvasta pitää jokin virhe mainita, niin se on äänitystekniikassa tai repliikkien intonaatiossa. Muutamassa avainkohtauksessa, kuten vaikkapa apteekkarin kuolinkohtauksessa, repliikkiä ei kerta kaikkiaan kuule. Mutta Lampelan Jokeen pätee sama kuin Beethovenin sinfonioihin: täydellinen mestariteos kestää virheensä.
Mitä episodielokuviin tulee, Lampelan työn keskeisin jatkaja Suomessa on ollut Aku Louhimies elokuvillaan Paha maa (2005) ja Vuosaari (2012). Lampela itsekin on palannut lähelle genreä aivan viime aikoina. Don Quijote Barcelonassa (Don Quijote de Barcelona, 2026) pohjautuu nimensä mukaisesti Cervantesin pikareskiromaaniin, jossa tarina katkeaa jatkuvasti pienempien tarinoiden kerrontaan. Valitettavasti en ole vielä nähnyt tämän elokuvan kuvailutulkattua versiota, sillä pienen indie-elokuvan levitys on ollut toistaiseksi suppeaa.
Molempien episodielokuvien kuvailutulkkina toimi Anu Aaltonen ja kuvailutulkkauskonsulttina Jarkko Lauri.
Ylen toivesarjan elokuvat ovat katsottavissa kuvailutulkattuina tv-lähetyksinä sekä Yle Areenasta. Ikävää on, että osa juhlavuoden elokuvista on jo poistunut Areenasta esitysoikeuksia koskevien rajoitusten vuoksi, mutta onneksi klassikoilla on taipumus palata uusintoina.
