Vampyyripukin verikekkerit

Jarkko Lauri

20.11.2026

Elokuva-arvio: Punaista lunta (Red Snow).

Suomi/Viro/Ruotsi 2026. Kauhukomedia. 92 min. K16.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Ilja Rautsi.

Tuotanto: Bufo / Allfilm / Hobab

Levitysyhtiö: B-Plan Distribution.

Ensi-ilta: 20.11.2026.

Arvosana: 3/5

Trailerin kuvailu:

Alussa näkyy tuotantoyhtiönimi: BUFO. Sen taustalla on lasipallo jonka sisällä on kirkko lumisateessa. Seuraavassa kuvassa pienet lapset avaavat riehakkaasti joululahjoja. Joulupukki huojuu paikallaan tyhjin katsein. Nopeasti vaihtuvissa kuvissa vilahtelee mm. lumiukko ja elokuvan hahmoja. Musiikin aikana esitellään hahmojen näyttelijät Hannu-Pekka Björkman, Anni Iikkanen, Tommi Korpela, Krista Kosonen, Kari Hietalahti, Jussi Vatanen, Eeva Litmanen, Otava Rossi ja Marja-Liisa Nguyen. Musiikin jälkeen ruudulle ilmestyy Tommi Korpelan vampyyrinmetsästäjähahmo aseensa kanssa. Mustalla taustalla lukee: Ilja Rautsin elokuva Punaista lunta. Krista Kososen esittämä Hoitsu sanoo joulua ihailevan repliikin. Mustalla taustalla lukee: ensi-ilta 20.11.

Onko tässä paras suomalainen kauhukomedia kautta aikain? Vertailu on tosin lähes mahdotonta, koska aiemmat kauhukomediat on tehty pienellä budjetilla genren ystäville, kun taas Punaista lunta on eturivin näyttelijöiden tähdittämä kansainvälinen yhteistuotanto. Sen levitysoikeudet on myyty useaan maahan ja Shudder-suoratoistopalvelulle. Mittakaavaltaan ja joulutematiikaltaan lähin vertailukohta olisi Jalmari Helanderin Rare Exports (2010), mutta se on pikemminkin mustan huumorin sävyttämä fantasia- ja kauhuelokuva kuin kauhukomedia.

Vertailua vaikeuttaa sekin, ettei aiempia suomalaisia kauhukomedioita ole kuvailutulkattu – ei edes Kuutamosonaattia (1988), joka on camp-maineen saavuttanut klassikko.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Ilja Rautsi tunnetaan elokuvakriitikkona ja Hanna Bergholmin kauhuelokuvien käsikirjoittajana. Herkullisesti heidän yhteinen Yön lapsensa (Nightborn, 2026) tuli teattereihin vain kaksi viikkoa aiemmin, ja se on arvioitu jo tällä palstalla.

Verinen joulupöytä

Punaista lunta -elokuvassa vampyyrijoulupukki Martti (Hannu-Pekka Björkman) etsii jouluateriaa vanhasta herraskartanosta, johon perhe on kokoontunut viettämään jouluaattoa kolmen sukupolven voimin. Teurastus ei kuitenkaan pääse heti käyntiin, sillä hätiin rientää seniili vampyyrinmetsästäjä, majuri Kaarlo (Tommi Korpela), apunaan perheen Joni-poika (Otava Rossi). Tilannetta mutkistaa Jonin isosisko Johanna (Anni Iikkanen), joka haaveilee Twilight-elokuvien Edward Cullenin kaltaisesta vampyyriprinssistä. Pakkaa sekoittaa vielä majurin psykopaattinen kotihoitaja Hoitsu (Krista Kosonen), joka ihailee teurastusta tunteettomasti ja haikailee itsekin vampyyriyden perään.

Elokuvan lähtökohta on kaikille tunnistettava: joulupöydän pakonomainen perhedynamiikka. Se pohjustetaan huolella. Johannan perhe on uusioperhe, jonka isä (Kari Hietalahti) haaveilee mummon (Eeva Litmanen) rahoista ja lapsesta uuden vietnamilaisvaimonsa (Marja-Liisa Nguyen) kanssa. Hietalahti on roolissaan hillittömän hauska. Hänelle on varattu sekä joulupöydän kostein vitsi että parhaat kohtaukset vampyyripukin kanssa.

Moottoroidulla kinkkuveitsellä on näköjään yhtä monta käyttötapaa kuin moottorisahalla Sam Raimin elokuvissa. Kauhukomedia tuntee tällaiselle komiikalle oman nimen, splatstick: slapstickin muunnelma, jossa veri ja ruumiinosat lentävät tavalla, joka naurattaa enemmän kuin kauhistuttaa.

Elokuvan rakenteessa parodioitu vampyyritarina yhdistyy onnistuneesti parodioituun perhedraamaan. Yhdistelmä tuottaa mustaa huumoria ja noloja tilanteita jatkuvalla syötöllä ja tietoisen överisti. Hyvästä mausta voi puhua vain friikkien seurassa – onhan Rautsi itse luonnehtinut elokuvaansa lahjaksi friikeiltä friikeille. Hietalahden ja Nguyenin loppukohtaus tajuttoman Johannan äärellä huipentaa perhetarinan ikimuistoisesti.

Joku huumorintajuinen sosiologi voisi sanoa, että nyt on globaalin hypergamian problematiikka taputeltu veret seisauttavalla tavalla. Termi viittaa siihen, miten kehittyvien maiden naiset avioituvat vauraiden länsimaiden miesten kanssa.

Saako pukki tulla sisään…

Tummahiuksinen henkilö seisoo selin meihin ja tuijottaa punanuttuista Marttia, jonka kasvot ovat täysin veressä. Martin pää on lähes kalju.
Hannu-Pekka Björkmanin esittämä vampyyripukki etsii uhreja jouluaattona. Kuva: Bufo, Kerttu Hakkarainen.

Jos Hietalahti varastaa shown sivuosassa, niin Björkman räjäyttää tajunnan pääosan vampyyripukkina, kirjaimellisestikin. Kreivi Draculan vehkeet kalpenevat pukkimme varustuksen rinnalla. Hahmo on ainutlaatuinen, eikä sitä ole palkittu turhaan vuoden parhaana hirviönä tai olentona Toronto After Dark -festivaalilla.

Vampyyritarinoiden komean ja ikuisesti nuoren miehen sijaan Björkmanin pukki on jämähtänyt tukevaan keski-ikään. Tarina saa irvokkaan sävyn, kun vanha vampyyripukki vokottelee vampyyriudesta haaveilevaa Johannaa. Löpsähtänyt vampyyri on hauska oivallus, mutta kun pukki paljastuu nuorten tyttöjen saalistajaksi, nauru tyrehtyy vaivaantumiseen.

Vampyyritarinan huumori syntyy pitkälti upean kuvakerronnan kautta, joka venyttää splatstickin ruumiinlogiikan äärimmilleen. Monet verenhuuruiset kuvat jäävät aivokalvolle varmastikin pysyvästi. En ole erityinen kauhugenren ystävä, ja katsoin elokuvaa kauhusta kankeana. Mutta katsomisen jälkeen sen luomat överit mielikuvat alkoivat naurattaa.

Kuvakerronnan varassa toimii myös lähes mykkä, lähinnä mölisevä nuori joulupukki (Jussi Vatanen). Hän on elokuvan South Park -Kenny, joka tapetaan yhä uudestaan.

Dialogi toimii paremmin tarinan kuljettajana kuin huumorin lähteenä. Kosonen saa parhaan one-linerin, ja keski-ikäisen miehen erektio-ongelmista revitään irti elokuvan hysteerisin kohtaus. Monin paikoin repliikit tuntuvat kuitenkin päälleliimatuilta, eikä Marja-Liisa Nguyenin vuorosanoista tahdo aina saada selvää. Kasvisruokavalioon tai heteronormatiivisuuteen viittaavat vitsit ovat puhkikuluneita.

Elokuvan omaperäisyys syntyy pitkälti noloista tilanteista, mutta kun nasevaa replikointia ei ole, ne löysentävät rytmiä. Ehkäpä elokuva olisi hyötynyt kauttaaltaan tiiviimmästä temposta ja terävämmästä, screwball-komedian tyylisestä dialogista.

Musiikkiraita on persoonallinen ja valtavirrasta poikkeava. Vanhoja kappaleita soi hiljaa taustalla kartanon huoneissa. Ainoa kappale, jota jäin kaipaamaan, on vanha joulupukin tervetuliaislaulu ”Joulupukki, joulupukki, valkoparta, vanha ukki, / eikö taakka paina selkää? Käypä tänne, emme pelkää!”

Verilöylyssä hyödynnettiin sekä vanhan liiton tehosteita, kuten proteeseja ja tekoverta, että virolaisen Heiki Lutsin digitaalisia erikoistehosteita. Ison kiitoksen ansaitsee Suomen ”Mistress of Blood”, elokuvan erikoistehostemaskeeraukset suunnitellut Salla Yli-Luopa. Muutenkin Rautsilla on remmissä tuttua tiimiä. Yli-Luopa teki maskeeraukset jo Rautsin lyhytelokuviin Helsinki Mansplaining Massacre (2018) ja Night of the Living Dicks (2021), ja jälkimmäisessä olivat mukana myös kuvaaja Kerttu Hakkarainen ja äänisuunnittelija Karri Niinivaara.

Hienoista aineksista huolimatta Rautsin esikoisohjaus ei aivan pääse flow-tilaan, joka kiidättäisi sen mestariteosten joukkoon. Tekijätiimin taitava ote ja elokuvan huikea tekninen laatu saavat kuitenkin toivomaan, että tämä on suomalaisen kauhukomedian uusi alku. Tälle elokuvalle ei voi toivottaa muuta kuin onnea, ja jään odottamaan jatkoa.

Elokuvan kuvailutulkkauksesta vastasi kuvailutulkki Anu Aaltonen, ja sen toimivuuden tarkisti allekirjoittanut. Tulkki päätteli konsultin yökkäyksistä, että tulke toimi.

Kirjoittaja: Jarkko Lauri

Mitä elokuvasta jää jäljelle, kun valkokangas pimenee? Tulketta silmäkulmassa -palstalla näkövammainen kriitikko Jarkko Lauri arvioi kotimaisia elokuvia sieltä, missä katse ei enää auta – ääniraidan ja kuvailutulkkauksen muodostamasta mielikuvamaailmasta. Oululainen kuvailutulkkauskonsultti ja kirjallisuudentutkija etsii elokuvien sokeita pisteitä ja kysyy, mikä leffa on todella näkemättä paras. Toisinaan tarkka korva poimii myös havaintoja muiden taiteenalojen pimeistä kulmista.
Kasvokuvassa hymyilevä mies, jolla on päällä musta, hupullinen toppatakki, oranssit aurinkolasit ja hiekan värinen neulepipo.