Kansallisoopperan Luonnotar ja Jolanta vievät näkövammaisen oopperakokemuksen uudelle tasolle
Joose Ojala
2.6.2026
Suomen Kansallisooppera ja -baletti on maamme ainoa ammattimainen oopperatalo. Siksi olikin hienoa, kun pari vuotta sitten aloittanut taiteellinen johtaja Thomas de Mallet Burgess otti asiakseen parantaa oopperan saavutettavuutta näkövammaiselle yleisölle. Näkövammaisten Kulttuuripalvelu sai kunnian tarjota oopperan väelle kokemusasiantuntijuuttaan. Tätä prosessia valottaa tarkemmin Kajastus-blogissa hiljan julkaistu Timo Kuoppalan artikkeli.
Työn hedelmät konkretisoituivat 15.5. ensi-iltaan tulleessa Jean Sibeliuksen sinfonisen runon Luonnottaren ja Pjotr Tshaikovskin Jolanta-pienoisoopperan yhteisnäytöksessä. Ooppera järjesti kolmeen esitykseen Carita Lehtniemen toteuttaman kuvailutulkkauksen. Lisäksi ennen näytöstä oli mahdollisuus osallistua koskettelukierrokselle. Sen aikana oli mahdollista päästä tutustumaan näytösten keskeiseen esineistöön sekä puvustukseen. Jolanta-oopperan ohjauksessa oli kiinnitetty erityistä huomiota Jolantan sokeuden uskottavaan esilletuontiin. Kulttuuripalvelun kokemusasiantuntijat auttoivat oopperan väkeä kaikissa näkövammaisuuteen liittyvissä kysymyksissä.
Tuorein aistein kohti oopperakokemusta
En omien kiireitteni vuoksi pystynyt osallistumaan oopperan väen kanssa tehtyyn käytännön suunnittelutyöhön. Yhdistyksen puheenjohtajana olin toki selvillä projektin keskeisestä sisällöstä. Kuvailutulkattuun näytökseen 28.5. osallistuessani minulla oli kuitenkin paljon uutta ja kiinnostavaa, josta minulla ei ollut täsmällistä tietoa. Lähdin oopperakokemukseen mahdollisimman ennakkoluulottomin mielin ja aistit avoimina. Koska teoskokonaisuutta ovat arvioineet muissa medioissa itseäni huomattavasti ansioituneemmat kirjoittajat, keskityn kirjoituksessani kuvaamaan näkövammaisen katsojan kokemukseen liittyviä yksityiskohtia ja jätän teoksen taiteellisen sisällön pohdiskelemisen muille.
Muovikirsikat hurmasivat aitoudellaan myös tunnusteltuna
Koskettelukierros toteutettiin Carita Lehtniemen sekä oopperan edustajan Kerttu Riihimaan asiantuntevassa ohjauksessa. Esityksessä käytettävää aitoa lavarekvisiittaa emme voineet tunnustella. Sen sijaan erilliseen näyttelytilaan oli tuotu mahdollisimman tarkat jäljennökset esitysten keskeisestä esineistöstä sekä puvustuksesta. Erityisen onnistuneena ratkaisuna pidin pukujen pukemista aitojen esiintyjien kokoisten mallinukkien päälle. Tämä antoi huomattavan realistisen kuvan siitä, miten kukin vaate istui kantajalleen.
Kun mietitään oopperaproduktiossa käytettäviä lavaste-esineitä, on selvää, että ne on suunniteltu ja toteutettu näköaistin kautta havaittaviksi. Näkö- ja tuntoaisti ovat kaksi jokseenkin erilaista käyttöliittymää. Toisinaan niiden antama informaatio on hyvinkin samanlaista, toisinaan ero on merkittävä. Luonnottaressa käytettävä höyhenkoristeinen päähine oli erittäin elegantti ja vaikuttava näky, joka selkeästi syvensi omaa taidekokemustani itse esityksessä. Samoin muovisista kirsikoista koostettu hedelmäkori tuntui käteeni niin aidolta, ettei ollut kaukana, että olisin yrittänyt poimia siitä kirsikan syötäväksi. Jolanta-oopperassa käytetään runsaasti ruusuja. Ne on esityksessä toteutettu keinomateriaaleista, jotka kuvailutulkkien kertoman mukaan ovat erittäin värikkäitä ja näyttävät yleisön silmään lähes aidoilta. Käsin tunnustellen huomio kuitenkin kiinnittyy ruusun varren ilmiselvään muovisuuteen sekä terälehtiin, joiden tuntuma muistuttaa enemmän auringossa lämmennyttä kirjastokorttia kuin aistillista kukkaa. Näin ollen sama esine olisi minun näkökulmastani voinut yhtä hyvin olla 70-luvun korneinta kitsiä kuin oopperalavaste. Toki esineistä heränneillä mielikuvilla on itseisarvo sinänsä, mutta mikäli halutaan välittää sokealle sama mielikuva, jonka näkevä katsoja saa, kuvailutulkin panos myös kosketeltavissa olevien esineiden kuvailemisessa on ratkaisevan tärkeä. Hypoteettisessa rajattomien resurssien maailmassa tällaiselle koskettelukierrokselle voitaisiin laittaa näytteille aitoja kukkasia, jolloin sokea saisi omien aistiensa kautta mahdollisimman samanlaisen aistielämyksen kuin näkevä visuaalisesti. Realiteettien vallitessa aidon esineen koskettelumahdollisuus kuvailulla täydennettynä on varmasti paras mahdollinen kompromissi.
Kuvailutulkki Carita Lehtniemi teki mahdottomasta mahdollista
Itse esityksen käytännön kuvailutulkkaus oli asia, josta tiesin ennakkoon vähiten ja joka myös herätti eniten ennakkoluuloja. Mietin varsin paljon sitä, miten tulkkauspuhe olisi sovitettavissa lähes tauotta virtaavaan musiikkiin ja miten vieraskielinen teksti voitaisiin edes kursorisesti kääntää samanaikaisen miljöökuvauksen kanssa. Kun saavuimme saliin, siellä soi orkesterin soittama hälyisä äänimaailma. Kyse lienee ollut jonkinlaisesta eri soitinten samanaikaisesta virittämisestä tai sitten jonkinlaisesta muusikoiden tilaan orientoitumisesta. Oli miten oli, äänimaailma oli varsin häiritsevä ja epärentouttava. Kuulokkeet jaettiin kaikille kuvailutulkattuun esitykseen paikkansa ostaneille. Kyseessä olivat poskiluiden päälle asetettavat, korvat vapaaksi jättävät luujohtokuulokkeet – ainoa kuviteltavissa oleva ratkaisu tähän ympäristöön. Kuvailutulkki luki ennakkoon sellaista miljööseen sekä hahmoihin liittyvää tietoa, jonka välittäminen ei ole mahdollista tiivistahtisessa esityksessä. Tämä luenta oli sisällöllisesti kuranttia, mutta saapumisen aiheuttama kiire ja pieni adrenaliinibuusti yhdistettynä orkesterin tuottamaan kakofoniaan saivat aikaan sen, että valtaosa tästä puheesta ei mennyt jakeluun. Sama teksti kotona esimerkiksi äänitteeltä tai verkosta kuunneltuna olisi todennäköisesti ajanut asiansa tehokkaammin ainakin omalla kohdallani.
Kun esitys lopulta alkoi, kuvailu toimi hämmästyttävän hyvin. Orkesterisoiton laaja dynaaminen skaala sai aikaan sen, että sormea sai pitää äänenvoimakkuusnappulalla taajaan. Pidin siitä, että kuvailua oli mielummin hieman liian vähän kuin liikaa. Musiikki säilyi koko ajan pääroolissa. Koska oopperassa solistin tuottama akustinen lauluääni saapuu kuulijoille ilman äänentoistoa, esiintyjän lavaliikehdinnän sekä asennonvaihtojen myötä laulu sijoittuu luomusti hieman eri kohtiin stereokuvassa. Oli tyydyttävää, kun kuuli lauluäänen perusteella esiintyjän siirtyneen lavalla eri kohtaan ja sai tietää, miksi siirtymä tapahtui. Yllättäväksi ongelmaksi osoittautui Luonnottaressa se, kun yritin ymmärtää laulettua vanhahtavaa suomea. Vanhahtavan kielen ohella ymmärtämistä vaikeutti se, että laulaminen itsessään muuttaa äänteitä etenkin korkeimmissa nuoteissa. Samanaikainen lauluun ja kuvailutulkkeeseen keskittyminen ylitti paikoin oman suorituskykyni. Olisikin ollut paikallaan, jos teksti olisi ollut mahdollista lukea vaikkapa kerran ennen esitystä.
Jolantan alkaessa tilanne helpottui, sillä en osaa venäjää ja siirryin tältä osin tulkkauksen varaan. Etenkin esityksen verkkainen alkuosa oli nautinnollista seurattavaa. Aarioiden keskeinen sisältö kävi ilmi tulkkeesta ja oli mukava seurata musiikin ja tarinan muodostamaa kokonaisuutta. Tämä oli hetki, jonka aikana koin vahvasti, että kuvailutulkkaus mahdollistaa minulle taidekokemuksen, joka olisi vaillinaisempi ilman tulkkausta. Esityksen loppupuolella seuraamisesta tuli hieman hankalampaa, koska juonen kannalta oleellista tekstiä tuli enemmän ja aikaa sen tiivistämiseen tulkkeessa jäi puolestaan vähemmän. Carita Lehtniemi teki työnsä erinomaisesti enkä usko, että itse esitykseen olisi ollut mielekästä sijoittaa yhtään enempää tulkkauspuhetta. Sen sijaan koin, että Jolanta-kokemukseni olisi hyötynyt suuresti libreton käännöksen etukäteislukemisesta. Nyt pitkien aarioiden keskeinen viesti oli kiteytettävä kahteen lyhyeen virkkeeseen. Olisi ollut hauska tietää kursorisesti, mitä kaikkea solistit säkeistötasolla lauloivatkaan. Tämä olisi tehnyt kokemuksesta vieläkin yhdenvertaisemman, sillä näkeville katsojille käännös oli saatavilla läpi esityksen.
Lupaavalle alulle toivoisi jatkoa
Kansallisoopperan saavutettavuuden eteen tekemää työtä voidaan jo näillä meriiteillä pitää erittäin merkittävänä. Tämän kokeilun tärkeimpänä perintönä voidaan pitää ennen kaikkea ladun avaamista ja käytänteiden luomista tulevaisuuden hankkeita varten. Nyt sekä Kulttuuripalvelun että Kansallisoopperan päässä tiedetään prosessin kulku. Jatko on kiinni ennen kaikkea resursseista, tahtotilasta ja halukkuudesta kehittää prosessia siten, että kuvailutulkkauksen eteen tehty työ olisi jatkossa yhä helpommin saavutettavaa yhä suuremmalle joukolle näkövammaisia. Nykyisen toteutustavan merkittävä pullonkaula on se, että jokainen esitys edellyttää kuvailutulkin työskentelyä näytöksessä sekä erillisten kuvailutulkkauslaitteiden käyttöä. Subtitle Mobile-sovelluksen käyttöönotto myös Oopperateoksiin sekä kuvailutulkkeen upottaminen striimattavana myytäviin oopperatallenteisiin sekä mahdollisten TV-taltiointien yhteyteen voisivat olla keinoja, joilla kuvailutulkkaus saataisiin kaikkien halukkaiden saataville. Tässä vaiheessa haluan lausua suuret kiitokseni Suomen Kansallisoopperalle ja sen taiteelliselle johtajalle Thomas de Mallet Burgessille.
Jos kehitystyö jatkuu yhtä määrätietoisena kuin nyt, Kansallisoopperalla on mahdollisuus nousta saavutettavuuden suunnannäyttäjäksi koko suomalaisella kulttuurikentällä.
